Perjantain kaksi vahvinta kokemusta:
Aivan ihmeellinen valo ja rauha ja hiljaisuus metsän rinteessä olevalla hautausmaalla. Paikka, johon poikkesimme Filosofien polulta tutustuttuamme Ginkakujin temppeliin. Miten sammal voi olla niin kaunista? Kuinka puiden juuret ovat täällä niin maan päällä ihankuin ne olisi koristeellisesti aseteltu siihen? Valo lehtipuiden välistä teki ihmeellisiä kuvioita haudoille. Ilmassa tuoksui savu (tästä kirjoitan vielä, se saattaa olla tuoksu jota tulen kaipaamaan koska se ei ole mitä tahansa savua) ja kasvillisuus.
Toinen aivan ihmeellinen kokemus, geishan kiireinen ohitus Pontocho – alueelle tuossa joen toisella puolella. Olimme tähän asti kohdanneet vain maikoja, oppilaita, heitä näkee todella paljon, tietyillä alueilla varsinkin. Sitten on naisia jotka ovat pukeutuneet kimonoihin syystä tai toisesta, heitä näkyy vielä enemmän. Kaikki ovat kauniita, jotkut aivat ”stunning” sanoisi englantilainen, mutta kun ensimmäisen kerran kohtasimme geishan (jos olen ymmärtänyt oikein, geiko olisi oikea sana Kyton alueella, pitää tutkia tämä) tuntuu kuin jokin harvinainen eläin olisi ohittanut.
Olin ajatellut että kun vaan näen valkoiset kasvot ja sen kaiken muun, otan kyllä kasapäin kuvia. Mutta kun geisha lähestyi katua, silmät maahan luotuina, välillä nosti katseensa vastaantulijoiden paikkeille…puisista kengistä kuului kopina, puku suhisi hänen kulkiessaan…sitä voi vain katsoa, myönnän että käännyimme katsomaan perään, otin kyllä sen kuvankin selkäpuolesta.
Vähän ajan kuluttua kulki kaksi geishaa ohitsemme, sama taianomainen tunnelma. Totiset valkoiset kasvot, huolellinen ehostus, kiiltävä musta tukka. Näimme miten amerikkalaiset kipittivät geishojen perässä, tunkeilivat kuvaamaan, puhuttelivat heitä, kerjäsivät samaan kuvaan.
Matka Japaniin 