Eilisaamuna junalla Arashiyamaan. Parinkymmenen minuutin päässä täysin erilaiset maisemat, lehtipuiden peittämät vuoret, alkava ruska. Temppeleitä, tietysti. Menimme joen ylitse ja metsään, kiipesimme apinapuistoon, jossa apinat kulkivat vapaina. Eikä se siis ollut mikään aidattu eläintarha vaan kun aluetta lähestyi, saattoi nähdä apinoiden istuvan siellä täällä puissa, maassa. Melkoista nousua, ylhäältä hienl näkymä Kiotoon ja niitä elukoita kaikkialla.
Sitten takaisin alas, bambumetsään kävelemään ja oi ihme, sellaisessa liikkuminen tuntuu taianomaiselta. Hiljenee ihan. Tuleeko japanilaisella samanlainen olo koivikossa?
Seuraavaksi menimme vanhanajan junan kyytiin, semmoinen ”romantic train” joka kulkee vain 25 km tunnissa ja jonka matkustajat olivat lähinnä eläkeläisiä, mutta eihän meillä ollut kiire, juna kulki aivan huikeissa maisemissa, vierellä joki ja putouksia, vesi aivan ihmeellisen vihreää, siellä laivoja joihin olisi päässyt matkaamaan, olisi voinut olLa liian jännää, kaksi tuntia veden pärskettä.
Nopealla junalla takaisin Kiotoon, O jäi kotiin, oli ollut niin reipas taas että ihmettelen ihan. Minulle ei mikään siitä, lähdin pariksi tunniksi kaupungin kaduille. Asuintalomme on hyvällä paikalla, rauhassa Gionin kadulla, mutta 10 min. päässä on jo isot tavaratalot sun muu jos niin toivoo.
Ja yhdeksältä lähdimme vielä Kodai-ji temppeliin, mikäs menmä, se on suunnilleen kadun toisella puolella, mäkeä ylös siitä vielä kohti vuoren rinnettä (ne suojaavat kaupunkia tälläkin reunalla). Syksyllä monissa temppeleisssä on iltavalaistus, enkä ihmettele miksi. Palaan asiaan valokuvien kanssa mutta tuolla koin yhden matkan hienoimmista asioista: bambumetsä, joka oli valaistu alhaalta päin, punaisia paperipäivänvarjoja avattuna siellä täällä puiden juurilla, nekin valaistu, ne näyttivät punaisilta lyhdyiltä. Bambut kohosivat korkealle, latvat nojasivat ylhäällä toisiinsa, meitä huimasi katsoa sinne muttei muutakaan voinut. Olimme elokuvassa, eikä siellä voinut puhua.
Matka Japaniin 