Päällimmäisenä

Palasimme kotiin lauantai-iltana. Nyt olen rehellinen: en muista että olisi koskaan ollut noin haikeaa lähteä lomapaikasta pois. Muistelen että hiukan samalta tuntui ihan nuorena kun pääsi ensimmäisiä kertoja ylipäätään matkustamaan ilman vanhempia, kun kaikki oli aivan uutta ja todella jännää.

Minulta on jo kysytty monesti että no millainen se oli, se Japani. Huomaan etten osaa selittää, en osaa valita mitä kertoisin, kuinka paljon kertoisin mistäkin, miten muistaisin mainita kaikki ne kiinnostavat, liikuttavat, uskomattomat, jännittävät asiat joita näimme ja koimme. Haluaisin kertoa ihan kaiken – toisaalta en mitään, ettei se menisi ”rikki” tai ”pilalle”, tämä minun oma Japanini.

Mutta sittenkin: oman onnen jakaminen lisää onnea, niin uskon. Ehkä joku lukee kirjoituksiani ja päättää myös lähteä, että joku nauttii nojatuolimatkasta.

Kun olen kysyjille kertonut vaikutelmiani Japanista huomaan että melkein ensimmäiseksi sanon ihmiset. Ne kaikki ihmiset, niin ystävälliset ja auttavaiset ja kohteliaat ja tyytyväisen oloiset, onnellisen näköiset. Tajuan ettei todellisuus voi olla yksinomaan tuo, mutta tämä on yksi päällimmäisistä tunteistani: Japanissa on hyvä olla japanilaisten vuoksi.

Meille tarjottiin apua lukemattomat kerrat tilanteissa joissa emme vielä edes itse vielä huomanneet tarvitsevamme apua. Meille näytettiin tietä, meitä opastettiin venkoilevan automaatin kanssa, meitä vietiin kädestä pitäen (ihan oikeasti) oikeaan bussiin ja kaikenlaista.

Ja se ihmisten osoittama uteliaisuus, kysymykset siitä mistä tulemme, ihastuksen huokaisut, sellainen hiukan lapsenomainen kiinnostus. Suomi….se on niin kaukana! Mutta se on kaunis!

Muistan myös lämmöllä jokaista pienintäkin supermarkettikäyntiä, kun kassa kumarsi mennen tullen, katsoi silmiin, hymyili, otti totta tosiaan huomioon ja Palveli, sitoi pikkuruisimmankin ostoksen kauniisti, laittoi pussin solmuun ettei mitään vain putoa, kysyi lämmitetäänkö ruokaa, otanko puikot mukaan, tarvitsenko mukin tai muuta.

Toisten huomioiminen, tilan antaminen (niissä rajoissa kun se ahtaan paikan tullen on mahdollista!), hillitty käytös, ei puhelimeen kailotusta liikennevälineissä, ei tupakointia kaduilla, ei tönimistä ja rynnimistä (ruuhka on ruuhka mutta siinäkin voi liikkua monella tavalla). Kaipaan tuota jo. On jotenkin hassu yhdistelmä tämä: valtava ihmismäärä pienellä alueella, vähän tilaa, vähän aikaa, mutta siitä huolimatta olo että olisi maailman ainut asiakas, että tilaakin olisi enemmän kuin täällä.

Advertisement