Miten karistaa Murakamin kissa kannoiltaan

Yhden Tokio -aamupäivämme luuhasimme läheisellä hautausmaalla. Tykkään niiden tietynlaisesta karusta ilmeestä. Hyvin vähän värejä, ja kaikki mitä on sopii kaikkeen  muuhun mitä on. Siellä täällä kasvava sammal ja puista pudonneet marjat ja lehdet olivat kauneimpia mahdollisia koristeita. Seuraamme lyöttäytyi jostakin kissa, joka sai huomiomme suorastaan rääkymällä (hänellä oli tavattoman kova ääni!) ja kipittämällä suoraan luoksemme.  Nimesin kissan heti Murakamin kissaksi, sillä hän toi mieleeni kaikki ne Kafka rannalla -kirjan puhuvat kissat. Ehkäpä kyseessä oli Goma, rouva Koizumin kadonnut kissa!

Kissahavaintojemme mukaan Japanissa näkemämme kissat olivat usein isoja (en osaa sanoa ovatko ne myös lihavia vai jotenkin rotevia) ja niiden maukuminen kuulostaa erilaiselta kuin niiden joihin olemme tottuneet. Puhuin Murakamin kissalle suomea, eikä hän tuntunut tajuavan. Sanoin ettei saa seurata meitä enää, olemme kohta menossa museoonkin ja kaikenlaista, hänellä on panta ja varmasti joku joka tulee hyvin, hyvin surulliseksi jos hän katoaa… mutta hän seurasi vaan, hölkytti perässä ja rääkyi, puski meitä ja nuhjasi housunpunteissamme.

Myönnän että harhautimme kissaa hiukan ja jatkoimme matkaamme kaksin. Kuljimme umpimähkäisesti, kuitenkin tavoitteena päästä Uenon puistoon jossa olimme jo ensimmäisenä päivänä käyneetkin. Kurkimme paikallisen koulun pihaan, kuulimme liukuovien välistä että tunti on parhaillaan käynnissä. Ihastuimme syvästi koulun portin patsaaseen.

Kuljimme lisää, pistäydyimme temppelehin, hautausmaille kun niitä tuli vastaan. Emme kaikkiin, niitä tulee koko ajan. Pyhäkkö siellä, täällä, kas temppeli. Poika sanoi: jos isä olisi mukana se menisi kaikkiin. Sanoin: niin menisi. Kunnes tajuaisi ettei sen kahden viikon matka matka riittäisi edes parin lähimmän kaupunginosan paikoissa käymiseen.

Tutustuimme myös lähietäisyydeltä jätteiden lajitteluun. Tässä automaattien ihmemaassa on paljon käsityötäkin jäljellä.

Advertisement