Yksi kauneimmista

En tajua miksen tullut käyneeksi Kennin-ji -temppelissä jo ensimmäisellä matkallamme syksyllä 2014, vaikka asuimme lähes sen vieressä!

Kennin-ji on Kioton vanhin zen-temppeli. Kun ottaa huomioon tämän ja paikan hiljaisen kauneuden on ihan käsittämätöntä että se vaikuttaa jääneen rauhaan valtavilta turistilaumoilta. Ohitin itsekin paikan kymmeniä kertoja muualle kulkiessani mutten tullut menneeksi sisälle.

Viimeisen Kioto -päivän aamuna mieheni onneksi päätti että tuolla me käydään.

Kennin-ji teki minuun paljon suuremman vaikutuksen kuin monet suuret ja komeat ja koreat. Täällä oli käsinkosketeltava rauha ja tasapaino. Kauneutta mihin vain katsoi – edellyttäen toki että pitää kiiltäviksi kuluneista puulattioista (ja niiden narinasta, se on tärkeä juttu!) ja vanhoista, kyyryselkäisistä mummeleista jotka kastelevat puutarhaa hiljaa höpötellen.

Advertisement

Linnut huusivat haa-haa-haa

Japanin mustat linnut on niin hiivatin suuria ja ne huutavat haaaA-haaaaA-haaaAA! Se on yksi tärkeimmistä äänimuistoistani. (Muita ovat esimerkiksi liikennevalojen piippaus, ilmoitukset metrossa, Kioton bussien ovien auki-kiinni -melodia, yhden tietyn tokiolaisen supermarketin joka päivä samana toistuva musiikinrenkutus).

Ääni joka puuttuu lähes täysin: autojen tööttäys sen merkiksi että olet idiootti, liian hidas tai että täältä tullaan, pois alta.

Muistan Kioton kodista ihan kaiken ovenpieliä myöten. Se oli kaksi kerrosta tyhjyyttä ja kauneutta, yksinkertaista, suorakulmaista, koreilematonta. Talo oli pienellä kujalla jonne ei autot mahdu, ja sen takana oli pieni shintolaispyhäkkö. Alue on ennen ollut yhtä suurta hautausmaata. Yläkerrassa nukuimme tatameilla, alakerrassa oli olohuone, keittiö ja kylpyhuone, missä ilokseni oli syvä, japanilainen kylpyamme.

Talossa oli hiljaista, lähikujilla ja kaduilla oli hiljaista. Kuului normaalin elämän ääniä, mutta kaikki oli hillittyä ja hienovaraista. Kuumuus varmasti osaltaan tainnutti ihmisten toimia sekin.

Joka aamu kun muut vielä nukkuvat (ja kyllä, ihan takuulla he nukkuvat sillä minä olen minä lomallakin, ja nousen kuudelta tai viimeistään seitsemältä, sillä tietenkään ei kiinnosta maata sängyssä jos on päässyt paratiisiin ja on utelias!) lähden ulos enkä kerro kenellekään. Ei tarvitse, tapani tunnetaan.

Ennen seitsemää on vielä aavistuksen vähemmän kuuma. En voi sanoa viileää, sillä se ei olisi oikein. Ei vain ole vielä tappavan kuuma, koska aurinko ei ole kunnolla noussut. Mutta munkit ovat, ja monet muutkin jotka ovat tulleet rukoilemaan temppeleihin ja pyhäkköihin aivan minun kotini nurkille. Jotkut kiirehtivät salkku kädessä jonnekin, oli viikonpäivä mikä hyvänsä, kellonaika mikä hyvänsä. Japanissa aina jotkut kiitävät salkkuineen valkoinen paita ja mustat housut päällä. Salarimen.

Pari vuotta sitten asuin O:n kanssa tässä ihan lähellä. Hassua miten hyvin muistan kulkureitit ja missä on hyvät ruokakaupat. Tällä kertaa olen rohkeampi. Jään tuijottelemaan ihmisten puuhia talojen edustoille, pysähdyn häpeilemättä katsomaan vähäpätöisiäkin tapahtumia. Haluan päästä selville ihmisten arjesta ja saada käsityksen elämästä turistikatujen takana. 

Kioto on varsinainen kattila! Vuoret kolmella suunnalla tässä ympärillä. Voin taata että hyvin lämmittää. Tulisin luultavasti hulluksi jos talossa ei olisi ilmastointia. Ymmärrän totisesti aurinkovarjojen käytön! Eihän se kuumaa poista, mutta ainakaan ei saa suoraa tykitystä päänuppiinsa. Joskus suorastaan juoksen ruokakauppaan. Juoksen, vaikka juoksemisessa ei ole tällä säällä mitään järkeä. Ovesta tulee kadulle ihana viileys. Pitkitän ostoksia ja nojailen kylmäaltaisiin.

 

Jotakin Tokiosta

Ei kai Tokiosta voi sanoa mitään kaiken kattavaa. Voin todeta: osaan kulkea siellä, alueet ovat päässäni jonkunlaisessa järjestyksessä, olen nähnyt paljon ”tärkeimmistä nähtävyyksistä” – mitä silläkin sitten ikinä halutaan sanoa.

Mutta Tokio on jättiläinen, enkä edelleenkään ole nähnyt kuin jättiläisen varpaan.

Kaikkea on paljon, siis aivan älyttömän, ylitsevuotavan paljon. Ihmisiä, tavaraa, rakennuksia. Joka ikisessä suunnassa on jotakin, alla päällä sisällä, kuin ulottuvuuksia olisi enemmän kuin kolme. Lisätään äänet, valot, tuoksut.

Mutta silti. Kaikki on sujuvaa, helppoa, kaikkeen on ratkaisu. Kaikki toimii, apua saa. Toistan itseäni, mutta tämä jäi jo ensimmäisellä matkalla päähäni päällimmäiseksi kotiinviemisiksi.

Täällä on niin hyvä olla. Luin yhdestä kirjasta että Japani on helppo maa ”herkille ihmisille”, tai miten se nyt siinä sanottiinkin. Tarkoitettiin sitä että ihmiset ennakoivat, ovat tuntokarvat pystyssä, (siksi ei törmäillä?). Se on kohteliaisuutta mutta ei ihan vain sitä. Toisten huomioonottamista, toisten kunnioittamista – siitä lienee kysymys.

Eikä koskaan tule tunne että olisit tollo turisti (vaikka olisitkin) joka ei tajua mitään eikä osaa käyttäytyä. Me mokaamme, he pyytävät anteeksi. Monta kertaa. Sumimasen, sumimasen, suuumiiimaaseeen.

Olen oppinut jotakin uutta joka päivä. Ihmettelen kaikkea ja googlaan vastauksia. Tiedän jo yhtä ja toista siitä miten rakennetaan maanjäristykset silmällä pitäen ja selvitin miksi ikkunoissa on kärjellään seisova punainen kolmio. Eilisiltana lautalla Odaibasta Asakusaan istuin ihan hiljaa ja tuijotin rannan taloja. Ensi katsomalta näkee vain kaamean palapelin, eri kokoisia ja eri muotoisia taloja mielivaltaisesti. Kuin joku olisi ottanut talot käteen kuin noppakuutot, ravistanut sitten kiivaasti ja viskannut ne ympäri Tokiota.

Kun katsoin pitkään, aloin nähdä rytmiä. Rakennusten  väritys on yksitoikkoisuudessaan rauhoittava. Lukuisat valomainokset ja sinne tänne jääneet vanhemmat rakennukset maustavat maisemaa. Lukemattomat elämisen kerrokset, junarata siellä täällä, rullaportaita kaikkiin suuntiin, portaita, talojen katoilla tyypilliset pömpelit (vesisäiliöitä, ilmastointiin liittyviä vehkeitä…)…silmäni alkavat levätä siinä mikä ensimmäisellä matkalla ja ensimmäisinä päivinä näytti lähinnä ankealta.

En oikeastaan halua tietää, mutten voi välttyä kysymykseltä: mihin kaikki roskat ja jäte Tokiosta viedään? Mitä sille tapahtuu? Paljonko sitä on….?

Matkustustyyleistä

Emme ole koskaan ennen matkustaneet koko perheellä vieraaseen maahan. Nyt en tarkoituksella ota huomioon matkoja Ranskaan tai Suomeen, sillä kyseessä on meille tutut paikat, ja vaikka olisikin kyseessä uusi paikka, niin olemme aina tienneet mitä odottaa, miten toimia jne.

Emme siis oikeastaan tienneet millaista tällä meidän porukalla on mennä jonnekin, missä kaikki on toisin, kielestä alkaen.

Hyvin nopeasti paljastui (ei ihan yllätyksenä)  että meissä on tavallaan kaksi ”leiriä”. Minä ja esikoinen, sitten taas puolisoni ja kuopus.

Kun liikkuu kaksin ei huomio hajoa koko ajan ryhmän muihin jäseniin. Mitä enemmän on väkeä matkassa, sitä enemmän tulee tilanteita joissa yksi haluaa sitä, toinen tätä, yksi toivoo tuonne, muut eivät. Aina jonkun on päästävä vessaan, just nyt.

Jatkuvasti kuikuillaan taakse/sivuille missänemuutnyton, vähän väliä odotetaan sitä joka jää katsomaan jotakin kiinnostavaa (mitä muut eivät ole edes huomanneet).

J menee sinne tänne, ehkä kokeilee toista reittiä. Kiitos siitä. Olemme nähneet sellaista mitä ei näkisi jos menisi aina samasta. Välillä tekee mieli sanoa että mene sinä kuule ihan mistä haluat, minä menen tästä koska varmuudella tiedän mihin tästä pääsee ja olen väsynyt ja haluan jo kotiin. Omaksi ansiokseni lasken sen, että muistan täsmälleen mistä pääsee mihinkin jos olen siitä jo kerran kulkenut. Siitäkin on etua! On suorastaan hämmentävää miten hyvin muistan edelliseltä matkalta reittejä isoissa kaupungeissa.

Tämä on kuluttavaa, en kiellä. Tämä on kuitenkin (hyvin) monella tavalla antoisaa. Mikä riemu siitäkin, että pojilla synkkaa välillä paljon paremmin kuin kotona, että nauramme perheen kesken enemmän kuin aikoihin.

Yksin matkustamisessa olisi puolensa. Tietysti huonotkin. Huomio itsestäni: kun mukana on muita aikuisia minusta tulee helposti tyyppi joka ei ”tiedä yhtään” mihin pitäisi kääntyä, mihin mennä tai edes mitä haluan. Mistä ulos, mistä sisään, mikä suunta. Otan liian henkilökohtaisesti kun ensin esittelen jonkin paikan/asian muille (ehkä jonkun itselleni tärkeän, ehkä ihan supersuosikin tai lempipaikan), eikä se herätäkään muissa mitään reaktioita, ainakaan toivomiani. Usein homma menee jotenkin pieleen. Paikka on (poikkeuksellisesi) kiinni, lopullisesti suljettu tai se on jossakin ihan hiton muualla eli olen väärässä.

Mutta silloin kun olen yksin kaipaan sitä miten voi jakaa muiden kanssa kokemansa ja näkemänsä. Ymmärrän täysin sitä nuorta ressumatkaajaa joka pysäytti minut eilen Kinkaku-jin luona. Hän näytti kamerastaan kuvaa sinertävästä liskosta jonka oli juuri vanginnut kameraansa. ”I just wanted to share this with someone” hän sanoi, ja katselin kaikki lilskokuvat. Sitten hän meni matkamuistomyymälään ja minä perheeni luokse.

Koko perheen matka antoi mutta kyllä se ottikin. Itselleni vaikeinta kestää on se että muut ovat niin huonoja heräämään ja valmistautuminen kestää. (Kun olin esikoiseni kanssa kaksin hän käyttäytyi ihan toisin!). Tämän postauksen kuvat ovat Tjukijin kalatukku/-torialueelta Tokiosta, jonne jokainen asiasta todella kiinnostunut menee aikaisin. Siis todella aikaisin. Me olimme paikalla silloin kun paikkoja jo suljettiin. Hitto ja paska, mutta oli siellä kaikkea jännää nähtävää silti, vaikka itse päätoiminta oli jo päivältä ohitse.

Olosuhde

Kun kerroimme Brysselissä asuvalle japanilaiselle tuttavallemme matkustavamme Japaniin elokuussa, hän kysyi heti pilailemmeko. Seuraavaksi hän kysyi tiedämmekö että siellä on kuuma. Me emme pilailleet – heinä- tai elokuu oli ainut mahdollisuus kolmen viikon matkalle – ja kyllä, totta kai olimme lukeneet ja kuulleet siitä että kuumaa on.

Mutta on mielenkiintoista havaita miten reagoi kuumuuteen jollaista ei ole koskaan ennen kokenut, sillä sellaista oli Japanin kuumuus.

Kuumuus leikkaa tekemiseltä terän, pakko myöntää. Olen hikoileva, tärisevä märkä rätti. Eihän tämä ole yllätys, mutta on silti. Kuumuuden kaamea intensiteetti ja kaikkivoipaisuus. Eipä aina itse voi päättää miten reagoi, mitä tekee. Tahdonvoima ei auta, kropalla ja kestävyydellä on hitto vie rajat – mutta hienoa huomata että nekin voivat venyä ja jopa siirtyä!

Tänään Himejissä tapasimme Nigelin ja Maryn Adelaidesta. Nigel on maanviljelijä ja Mary entinen opettaja. Kysyin miten he ottavat kuumuuden. He sanoivat että se on aivan karmeaa ja että he kärsivät. ”Ei se kotona Australiassa tälläista ole! Tämä kosteus on pahinta.” Olen huojentunut. Tuskani ei siis johdukaan siitä että tulen pohjoisesta enkä totta vie ole tottunut tällaiseen.

En tiedä miten paljon join matkan aikana. Rakastin japanilaisia juoma-automaatteja jo ennestään, mutta tällä matkalla ne saivat entistä erityisemmän sijan sydämessäni. Olisi hulluutta kantaa mukanaan sellaista määrää nestettä, kun kaikkialta löytää automaatin ja sieltä voi tipauttaa itselleen vihreää teetä, vettä, limsaa, jääkahvia. Huomio: en nähnyt yhtäkään automaattia joka olisi ollut epäkunnossa, ja käytin sentään useita joka ikinen päivä. Tämä joka ilmoitti ”not so cold” oli minun makuuni myös aivan tarpeeksi cold. Ja ennen kaikkea juomat olivat märkiä.

Kaksi tärkeintä asustetta oli viuhka ja kankainen ”hikirätti”. Aurinkovarjo kova kolmonen.

Miten kuuma siellä sitten oikeastaan oli?

Melkein koko ajan 27-37 astetta, aamusta lähtien. Yöllä jonkun verran vähemmän. Sitten on tämä ”real feel” -puoli asiasta. Kosteus oli hyvin yleisesti 80-90 prosenttia. Jos satoi, vesi oli lämmintä, jos tuuli, se oli kuin föönillä naamaan. Luulin että Tokiossa oli kuuma, mutta Kioton kuumuus oli sitäkin tyrmäävämpi. Johtunee ainakin siitä, että Kioto sijaitsee kolmen vuoren keskellä, on kuin jonkunlainen kattila siinä keskellä.

Kun sitten melkein viimeisenä päivänämme Tokiossa oli vain 26 astetta ja tihutti, huomasin ihoni nousevan kananlihalle. Outo, tervetullut ilmiö.

En ole ennen tätä matkaa oikein tajunnut tuulikelloja. Nyt taisin oivaltaa niiden taian. Kun pienikin tuulenvire, vaikka kuuman puoleinenkin, on harvinainen tapahtuma, juhlistaa kellon hento kilahtelu sitä juuri oikealla tavalla.

Meidän olisi ehdottomasti pitänyt valita toinen ajankohta. Silti en kadu, nytpä tiedän. Onneksi kaikissa asunnoissamme oli hyvin toimiva ilmastointi ja pystyimme nukkumaan. Onneksi niissä oli myös pesukoneet! Vaatteita vaihdettiin toisinaan kolmesti päivässä.

 

Puhdas

Ajatukseni palaavat koko ajan vaan tähän samaan: miten täällä voi olla näin puhdasta? Miten se  on mahdollista näin tiheään asutetussa maassa?

Voin tietenkin esittää vain arvailuja. Jos se johtuu kasvatuksesta ja yhteiskunnan asettamista säännöistä ja määräyksistä, niin luulisi löytyvän iso joukko joka kuitenkin pokkuroisi vastaan. Eikö niin yleensä ole, vähän kaiken suhteen (ainakin meidän kultturissamme)?

Jos se johtuukin siitä, että ihan itse oivaltaa että oma oleminen on miellyttävämpää siistissä ja kauniissa ympäristössä? Tai jos tämä kulttuuri ei olekaan kuin omani, jossa ajatellaan ensin omaa itseä ja omaa viihtyvyyttä. Jospa täällä tehdäänkin asioita jotta muiden olisi miellyttävämpi olla?

En tajua miten kotiin palattuani pystyn taas menemään Brysselin busseihin. Penkit ovat täynnä purkkaa, penkkien välit tungettu täyteen juomatölkkejä, sipsipusseja ja muuta. Kaikki on tuhruista, haisevaa, rikki. Penkkien selustoihin on kirjoitettu tussilla, jopa ikkunoissa on siellä täällä jotakin tahmeaa.  Siivotaanko täällä niin vimmatusti ettei mitään näy missään, vai onko siivottavaa vähemmän?

Koko ajan mietin: miksi ihminen rikkoo, likaa, kohtelee kaltoin yhteisiä tiloja ja paikkoja? Puuttuuko meiltä kasvatus, kunnioitus, hyvät tavat vai ehkä kaikki?

 

 

Ihan varovasti

Jos minun pitäisi sanoa vain yksi lause Japanista niin sanoisin: joko vihaat sitä tai rakastat.(Jos vihaat, en pysty ymmärtämään sinua.)

Yritän ihan varovasti sanoa jotakin Japanista.

Ensimmäisen matkani perusteella tiesin että paluu tuntuu vaikealta eikä haikeus anna armoa. Muistin senkin, että vie aikansa tottua omaan arkeensa ja nähdä omat kulmakunnat kauniina.

Toinen matka oli pidempi, jollakin tavalla ”syvempi” – ja paluu vielä edellistä kertaa vaikeampi.

Taidan ottaa asiat turhan monimutkaisesti. Koko ajan ihmiset matkustavat tuosta vain minne vain, ovat aikansa siellä missä sattuvat olemaan, palaavat ja sanovat että joo, siellä oli kyllä tosi ihanaa, näyttävät ehkä valokuvia tuttavilleen ja kertovat tapahtumista ja näkemistään asioista.

Minun ei tavallaan tekisi mieli kertoa kenellekään mitään. Haluaisin omia koko homman itselleni. Sitten taas pakahdun halusta jakaa kokemaani kaikille jotka haluavat kuulla ja niillekin joita ei voisi vähempää kiinnostaa.

Olemme matkalla koko perhe, silti olen tavallaan yksin. Siinä ei ole mitään traagista. Olen vain kovasti pääni sisällä, kirjoitan, huomioin, liikun aamuvarhaisella kun muut ovat vielä sängyssä, haluan nähdä kaiken, haistaa maistaa kuulla kaiken. Luen asioista, otan selvää taustoista ja historiasta, etsin tietoa näkemästäni. Joka ikinen kolhiintunut ovenpieli on minusta pakahduttavan kaunis, jokainen kulunut lattia paljon enmmän kuin puusta tehty taso jonka päälle rakennetaan, jolla kävellään. Olen lievästi sanottuna aika hullaantunut.

Valokuvaaminen ei tällä reissulla kiinnosta samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerralla. Tai kyllä, kiinnostaa kyllä, mutta huomaan että keskityn yhä enemmän pieneen ja tutistikuvat (”tässsä on temppeli X”) jäävät ottamatta. J pitää kameraa suurimman osan, hän on selvästi myös hullaantunut Japanista, pelkäsin etukäteen mitä teen ellei hän tykkää.

Japani opettaa

En tiedä oikeastaan mitä minulle tapahtui näissä ensimmäisten kuvien maisemissa. Kurkkua kuristi, silmät täyttyivät kyynelistä ja tarvittiin nenäliinaa. Olisiko se ollut yhdistelmä Pyhäinpäivä – häikäisevä kauneus – se tosiasia ettei minulla ole enää isää. Tai onhan minulla. Minusta tuntui että hän oli juuri silloin siellä missä minäkin.

En tiedä. Sanon mitä tahansa se ei ole sitä mitä oikeasti oli. Joko olen huono kertoja tai sitten Japani ylitti ymmärrykseni. Pääni raksutti siellä koko ajan, rekisteröi tunnelmia, värejä, tuoksuja. Olen toistanut monta kertaa että pakahduin ihan monesta asiasta, mutta niin se vain oli. Matka oli syvästi henkilökohtainen kokemus vaikka olen siitä näinkin julkisesti yrittänyt kirjoittaa.

It is important to be modest and moderate.

Yritän muistaa tämän.

Kodai-ji

Kioton -kodistamme käveli sukkelaan moniin kauniisiin paikkoihin. Kodai-ji temppelin alueeseen tutustuimme viimeisenä iltanamme Kiotossa. Ei ollut monia muita kuin minä ja poika ja kaikki vierailijat kuiskuttelivat.

Paikoitellen ei tiennyt mikä oli heijastus, mikä sen lähde. Totuus paljastui kun joku heitti pienen kiven veteen, ja renkaat levisivät lammen pinnalla.

No niin siis. En tiedä miten monta kertaa sanoin (huudahdin) ettei voi olla totta. Että pyörryn kohta. Ettei voi olla näin kaunista. Että teen teltan tuohon metsään ja jään sinne.

Valaistu bambumetsä saattaa kuulostaa Ameriikan meiningiltä, mutta toteutus oli huimaavan kaunis. Taitaa olla yksi vahvimmista luontokokemuksistani ikinä.

Kuuletteko kuinka lintu lähtee lentoon, tai millainen ääni syntyy, kun puut heiluvat toisiaan vasten?

Metsiä ja puita

Palaan ajatuksissani Kioton länsipuolelle, Arashiyamaan. Minä ja O kosteassa metsässä jossa puut kampittavat, melkein satoi muttei jaksanut, kiipesimme polkua ylösylösylös, nauroimme englanniksi laitetuille kylteille,  pieniä apinoita oli siellä täällä.

Yksi suurimmista odotuksistani Japanin suhteen oli päästä bambumetsään. Tuntuuko japanilaiselta samalta suomalaisessa koivukossa?

Ja sitten ihmeellisellä vanhalla junalla Saganoon. Ikkunan takana vihreä joki, veneitä joihin en ehkä olisi uskaltanut.

Olimme koko päivän satukirjassa, jonka sivuja kääntelimme varovasti ja viipyillen.

Kettujen valtakunnassa

Fushimi Inari -pyhäkkö Kioton eteläosassa. Tuhansia punaisia torii -portteja, kivikettuja kaikkialla riisivaraston avain suussaan. Reitti porttien sisällä kulkee melkein koko ajan ylöspäin, välillä sen sivuilla on pieniä pyhäkköjä, lisää kettuja, kapeita portaita jotka vievät aina vain hiukan ylemmäs ja uusien kettujen luokse.

Koko reitin kulkemiseen menee noin kaksi tuntia. Oli hyvin kostea sää, istahtelimme ja joimme tämän tästä. Kiitän poikaani siitä että hän hinkusi kulkea koko matkan. Moni kääntyi takaisin. Paluumme jälkeen olen kuullut O:n kertovan useammallekin kysyjälle, että paras paikka missä hän Japanissa kävi oli Fushimi Inari.

Kimonopäivä

Ihmettelen oikeastaan vieläkin miten jaksoimme vielä tutustua Kiyomizu-dera -temppeliin sinä yhtenä lauantaina, kun olimme jo aamusta asti kulkeneet toisissa temppeleissä ja muuallakin.

Vaan meitä vei sellainen ”me olemme nyt täällä, aivan naapurissa on vaikka mitä, miten muka voisimme istua kotona?” eikä Kiyomizu-deraan kävellyt majapaikastamme kuin kymmenen minuuttia. (Talo oli kyllä hyvän pirun hyvällä paikalla monessa mielessä. Toisaalta Kiotossa kyllä kaikki vaikutti olevan ihan kulman takana, Tokioon verrattuna.)

Ja niin mentiin taas, kuljettiin kymmenien ja satojen ja tuhansien kimonojen perässä, tuntui että lauantaina niitä oli huikean paljon enemmän kuin muina päivinä. Niin kauniita kankaita!

Minua huimaa kun ajattelen että paikka on perustettu vuonna 778 ja että päärakennus on tehty puusta täysin ilman nauloja. Ja muutenkin huimasi, ihan kaikki. Esimerkiksi kimonotiheys ja kaunis valo.

Aurinko alkoi laskea viiden, puoli kuuden aikoihin. Kuljimme kotiin. Poika jäi sinne, saattoi nukahtaa heti. Minä lähdin vieläkin ulos, en tiedä kenen jaloilla. Menin vielä yhden temppelin alueelle, kaikki oli hienossa iltavalaistuksessa. Kuin huumetta: pakko mennä vaikka tuntuu ettei jalat kanna enää.

Kun palasin, poika heräsi mutta vannoi vain pitäneensä silmiä kiinni. Teetä, juttelua, maailman valkoisinta paahtoleipää, tatamille, krooh pyyh….ZZZZ

Pystynkö joskus näkemään ne kaikki?

Koko matkan kauneimmat karpit näimme Ryōan-jin alueella. Ryōan-ji, ”Rauhallisen lohikäärmeen temppeli” on se mitä matkaoppaissa kutsutaan  ”kivipuutarhaksi”.

Alueella on paljon rakennuksia ja puutarhoja, mutta sitten on ne kivet. 15 kiveä, joista samanaikaisesti voi nähdä vain 14, riippumatta siitä mistä suunnasta katsoo – ellei katso yläpuolelta tai ole saavuttanut satoria, valaistumistilaa jota zenbuddhalaiset tavoittelevat.

Siinä muiden vierellä istuessa saattaa ajatella: nämähän ovat vain kiviä, onko tässä jotakin järkeä…miksi ajattelen että nämä olisivat vain kiviä, mikä sitten kelpaisi minulle, olisi minulle sitä jotakin, miksi olen pettynyt siitä että katselen kiviä?…tämähän on oikeasti aika jännää, mahtaako joku nähdä kaikki 15 kiveä vaikken itse näekään?…ehkä se järki onkin juuri siinä ettei sitä ole…miten hiljaista täällä on, kaikki hiippailevat ja istuvat hiljaa.

Ryōan-jin  sivut englanniksi tässä.

Puhdasta kultaa

Kultainen paviljonki, Kinkaku-ji, oli tosiaan kultainen. Sen on nähnyt niin monissa matkaoppaissa, dokumenteissa ja ties missä, että sen katsominen tuntui lähes epätodelliselta. Olenko minä todella tässä -olo, nipistä minua, olenko hereillä -olo.

Kultainen paviljonki on vaikuttava ja kauniskin, mutta se on liian korea minulle. Kuin katselisi kuningattaren kruununjalokiviä, jos ymmärrätte. Heijastus vedessä ja pienet saaret, kiviä siellä täällä – ne olivat minusta vielä kauniimpia kuin itse pääosan esittäjä.

Suitsukkeiden savu, tulevaisuus sadalla jenillä automaatista, kynttilä palamaan työpaikan löytymiseksi tai syövästä parantumiseksi. Tai muuten vaan. Minä laitoin yhden palamaan kaikille hienoilla ihmisille jotka ovat tai ovat olleet.

Verkkaisin askelin

Ginkaku-ji (Hopeinen paviljonki) ei onneksi ollut hopeinen vaan tummaa puuta enimmäkseen. Nyt en kerro siitä kuin että ihastuin siihenkin ja sen puutarhaan, vaan kerron Filosofien polusta, joka lähtee Ginkaku-jin nurkilta. Se on parin kilometrin pituinen kävelyreitti pitkin kanavan reunaa. Sen varrella on isompia ja pienempiä pyhiä paikkoja, pieniä kauppoja ja teehuoneita ja sellaista.

En aio selittää miksi polulla on tuollainen nimi tai paljon muutakaan, sillä tämä ei ole matkaopas. Aiheesta löytyy kyllä enemmän luettavaa kuin ehtii jouluun mennessä tavata.

Sen sijaan haluan kertoa että jos poikkeaa polulta siinä puolivälin paikkeilla (tai hiukan ennen se taisi olla) vasemmalle, menee hiukan metsään ja kulkee eteenpäin löytää pökerryttävän kauniin hautausmaan. Mistä senkin olisi tiennyt ellei olisi mennyt!

Puun juuria kuin käärmeitä, varjoja ja valopilkkuja päällämme, täysin hiljaista.

Takaisin Filosofien polulle. Sitä kulkiessa askel hidastuu ihan itsestään. Istahtelimme, katselimme ihmisiä jotka katselivat meidän katselevan ihmisiä. Näimme naisen jolla oli kissanruokapurkki ja lusikka ja niiden vuoksi kauheasti kissaystäviä. Koululaisia, naisia aurinkovarjoineen, karppeja vedessä.

Kerron varmuuden vuoksi: kyllä se hengitti.

Hyvä alku päivälle

Parin minuutin kävelymatkan päässä majapaikastamme oli Kenninji, Kioton vanhin Zen-temppeli.Jo yksin se ja sen alueeseen kuuluvat rakennukset ja puutarhat olisivat riittäneet tekemään Kiotosta mielessäni aivan ihmeellisen. Ihan vain siksi etten voi käsittää miten suuri onni on voida kävellä aamulla suoraan tuollaiseen paikkaan, nähdä jotakin noin yksinkertaisen tasapainoista ja kaunista.

Lähinurkilla

Siellä me tottelimme liikennepoliisia, väistelimme pyöriä, kannoimme ruokaa pienistä kaupoista jotka olivat auki ympäri vuorokauden, kummastelimme kaikkialla roikkuvia sähköjohtoja….

Talo Kiotossa

Ajatella miten tyhmä olin: kun suunnittelimme vielä matkaamme pohdin menisimmekö lainkaan Kiotoon. Ajattelin että kun ollaan vain kaksi viikkoa reissussa niin ollaan koko aika Tokiossa. Nyt jos päättäisin tällä kokemuksella mikä minulla on, menisin ennen muuta Kiotoon. (Vaikka tämänkin kun sanon niin hävettää Tokion vuoksi, sillä tykkäsin siitäkin niin kauheasti.) Mutta seuraava kerta tulee, tulee kyllä varmasti!, ja silloin haluan olla Kiotossa pidempään. Nimenomaan siellä minulle tuli suuri ymmärrys kaikkia niitä kohtaan jotka rakastuvat päätä pahkaa Japaniin.

Miten käsittämättömän hyvin nukuimme vuokraamassani talossa Kiotossa, Gionin kaupunginosassa. Liukuovien takana, jalan alla ihana tatami. Ovessa vain päiväkirjan lukkoa muistuttava vehje, jota ei aina muistanut edes panna kiinni. Ihmeellisen turvallinen ja rauhallinen olo siinä pesässä.

Yhtenä yönä satoi kovasti kuuman ja kostean päivän jälkeen. Kävi kova tuuli. Ihan valtava melu koska mitään eristeitä ei ollut, kuin olisi pihalla maannut. Pienen talon katto oli kovilla, vesi tuli hiukan sisään ikkunoista ja ovista. Minulle on jäänyt elävästi mieleen juuri se yö.

Eihän se tietysti  nirppanokille sovi että pesukone on ulkona tai että pyykkiä kuivatetaan katolla, jonne kiivetään huikean kapeat ja pystyt portaat. Minä nautin nimenomaan tuosta kaikesta; saimme elää samanlaisten talojen keskellä, käydä samoissa ruokakaupoissa kuin naapurit, kutittaa pihan oranssia kissaa leuan alta. Niitä oli kaksi niitä leukoja.

Ja hirveän hienoja valokuva-albumeita löysin sieltä kaapista. Selasin niitä harva se ilta ennen nukkumaanmenoa. Kirjoja minulla ollut, eikä siellä luojan kiitos ollut televisiota. Vaatimattomuus, tyhjyys, kaunis valo, yksinkertaisuus. Siinä talomme parhaat puolet. Niin ja kauniit astiat!

Tässä linkissä taloon ja tuohon vuoraussysteemiin voi tutustia paremmin. Kerron mielelläni lisää jos joku haluaa tietää.

Tokyo National Museum

En ole kovin innokas museoissakävijä. Melkein aina kuitenkin kun ylitän museon kynnyksen tulen nähneeksi asioita jotka ovat kiinnostavia, joita en ole koskaan ennen nähnyt, jotka ovat ainutkertaisia. Tietysti. Siksi ne onkin pantu näytille.

Kysyin vielä lippuluukulla että haluaako myös O museoon. Kyllä kai haluaa, hän sanoi ja niin mentiin. Katsottiin se mikä jaksettiin, eli ensimmäinen rakennus, niistä neljästä, vai oliko niitä viisi. Kolme tuntia paperikääröjä, maalauksia, kimonoita, miekkoja, maskeja, keramiikkaa, ja patsaita. En pysty käsittelemään kauneutta yhtään pidempään. Tulee pakahtuminen.

Tätä en ollut tiennyt: O vitsailee isänsä nähtävyyskäyttäytymisestä, mutta hänellä on samat maneerit. Tila pitää kiertää systemaattisesti ja tietyssä järjestyksessä. Kaikki informaatiotaulut tutkitaan, vain erityissyystä jätetään esine katsomatta.

Miten karistaa Murakamin kissa kannoiltaan

Yhden Tokio -aamupäivämme luuhasimme läheisellä hautausmaalla. Tykkään niiden tietynlaisesta karusta ilmeestä. Hyvin vähän värejä, ja kaikki mitä on sopii kaikkeen  muuhun mitä on. Siellä täällä kasvava sammal ja puista pudonneet marjat ja lehdet olivat kauneimpia mahdollisia koristeita. Seuraamme lyöttäytyi jostakin kissa, joka sai huomiomme suorastaan rääkymällä (hänellä oli tavattoman kova ääni!) ja kipittämällä suoraan luoksemme.  Nimesin kissan heti Murakamin kissaksi, sillä hän toi mieleeni kaikki ne Kafka rannalla -kirjan puhuvat kissat. Ehkäpä kyseessä oli Goma, rouva Koizumin kadonnut kissa!

Kissahavaintojemme mukaan Japanissa näkemämme kissat olivat usein isoja (en osaa sanoa ovatko ne myös lihavia vai jotenkin rotevia) ja niiden maukuminen kuulostaa erilaiselta kuin niiden joihin olemme tottuneet. Puhuin Murakamin kissalle suomea, eikä hän tuntunut tajuavan. Sanoin ettei saa seurata meitä enää, olemme kohta menossa museoonkin ja kaikenlaista, hänellä on panta ja varmasti joku joka tulee hyvin, hyvin surulliseksi jos hän katoaa… mutta hän seurasi vaan, hölkytti perässä ja rääkyi, puski meitä ja nuhjasi housunpunteissamme.

Myönnän että harhautimme kissaa hiukan ja jatkoimme matkaamme kaksin. Kuljimme umpimähkäisesti, kuitenkin tavoitteena päästä Uenon puistoon jossa olimme jo ensimmäisenä päivänä käyneetkin. Kurkimme paikallisen koulun pihaan, kuulimme liukuovien välistä että tunti on parhaillaan käynnissä. Ihastuimme syvästi koulun portin patsaaseen.

Kuljimme lisää, pistäydyimme temppelehin, hautausmaille kun niitä tuli vastaan. Emme kaikkiin, niitä tulee koko ajan. Pyhäkkö siellä, täällä, kas temppeli. Poika sanoi: jos isä olisi mukana se menisi kaikkiin. Sanoin: niin menisi. Kunnes tajuaisi ettei sen kahden viikon matka matka riittäisi edes parin lähimmän kaupunginosan paikoissa käymiseen.

Tutustuimme myös lähietäisyydeltä jätteiden lajitteluun. Tässä automaattien ihmemaassa on paljon käsityötäkin jäljellä.

Keisarillisen palatsin puutarha – melkein

Ja sellaisiakin hetkiä oli että jäi porttien taakse oman tolloutensa takia – kaikki ei ole aina auki vaikka Tokio sellaisen vaikutelman antaakin. Mutta haa haa -lintuja näki kuitenkin (mustia korppeja, ne olivat Japanissa valtavia ja he huusivat mielestämme haaa haaa!), ja pieni sumutussade oli lämmin ja hellä.

Niin että ei se mitään. Kaunista oli näinkin. Kiersimme koko valtavan alueen vallihautoja myötäillen. Moni muukin kiersi, juosten. Lihaksikkaita pohkeita vilahteli ohitse tasaiseen tahtiin.

Akihabara, Tokyo

Akihabara oli pojalleni yksi tärkein asia saada kokeaTokiossa. Akihabaran asemalta uloskäynti ”Electric town” ja kyllä, se oli kiehtovaa, pimeällä etenkin. O oli ottanut etukäteen selville muutamia liikkeitä (mistä ihmeestä, ne olivat monet aivan pikkuruisia) joissa halusi ehdottomasti käydä. Etsimme ja löysimme, kuljimme noihin kummallisiin luoliin kapeita portaita joiden päässä ei voinut kuvitella olevan yhtään mitään. Vaan sielläpä oli kuulemma anime -taivas! Filmejä, kirjoja, figuureita ja muuta mitä ei kotoa löydä ollenkaan tai sitten kovaan hintaan. Ja tiskin takana vaikkapa mies joka oli värjännyt viivoiksi nypityt kulmakarvat violetiksi.

Akihabara on tietokoneita, viimeisintä elektroniikkaa, mangaa, animea, automaatteja, maid café:ita, peliluolia, tarjouksia, supertarjouksia, neonvaloja, musiikkia, lappuja kouraan, sisäänvetäjiä, uusia elokuvia, cosplay -vaatteita ja tarvikkeita, figuureja, leluja, laitteita joita et ole tiennyt olevan olemassakaan. Ja joista suurinta osaa ei tietysti kukaan tarvitse, mutta jotka ovat hassuja, kiinnostavia, saavat nauramaan.

Ai juu ja nyt muistan sen yhden kahdeksankerroksisen kirjakaupan, jossa kävimme kolmeenkin kertaan eri päivinä. Ylimmässä kerroksessa otimme automaatista juomat, istuimme rauhallisessa oleskelutilassa jonka suurista lasi-ikkunoista saattoi katsoa miten Tokio alkoi hämärtyä (se tapahtui n. klo 17). Sitten kapeita rullaportaita alas, kerros kerrallaan. Kaikkea jännää, yksi kerros esimerkiksi omistettu junaintoilijoille. Kirjoja, filmejä, kaiken maailman tuotteita juniin liittyen.

Pidin Tokion tästäkin puolesta. Kiehtovaa, minulle aivan uusi maailma. Sanoin O:lle että huomaan intosi, nyt saat hankkia mitä mielit kotiinviemisiksi. Silmät paloivat, mutta hän oli hyvin maltillinen, hän on aina maltillinen. Osti vain kaikista ihaninta ja pienten anime -puljujen tuotoksia joista tuntui tietävän kaiken. Ojensi rahan kaksin käsin myyjälle, otti vaihtorahat ja sanoi dōmo arigatō gozaimashita, oikein kiitosten kiitos. Ja kumarsi.

Yritän päästä asiaan

Olen aloittanut useaan kertaan tätä kirjoitusta. Olen koonnut kuvia jotka mielestäni sopivat yhteen, olen miettinyt kertoako yksityiskohtaisesti jokaisesta paikasta missä kävimme, sitten huomannut sen liki mahdottomaksi. Olen miettinyt erilaisia kokonaisuuksia ja otsikoita, ”Perinteet ja moderni kohtaavat” (totta mutta tylsästi sanottu), ”Tokio I” jota seuraisi ”Tokio II” (mutta haluaisin selittää enemmän!), ”Siistiä ja kaunista” (totta tämäkin mutta plääh!).

Huomaan koko ajan sen minkä olen tainnut jo sanoakin mutta toisin sanoin: Tokio ei tunnu taipuvan sanoiksi, ei liioin Kioto (ei varsinkaan Kioto, huomaan senkin) ja yrittää kertoa ”totuuksia” Japanista tuntuu samaan aikaan sekä turhauttavalta että ylivoimaiselta.

Sitten tajuan: minun ei tarvitse olla tyhjentävä tai aukoton, minun ei tarvitse kertoa kaikkien paikkojen nimiä tai miten niihin pääsee. Minä voin laukoa mitä hyvänsä ja se kaikki on totta sillä minä olen kokenut niin. Ja jokainen kuva on vain raapaisu, pieni kurkistus.

Ensimmäisenä päivänä kävimme Sensoji  -temppelissä Asakusassa. Ensimmäinen buddhalainen temppeli missä milloinkaan olen käynyt, valmistunut jo vuonna 645! Otimme omikujit, sanottakoon noita ennustuksiksi. Pientä rahasummaa vastaan saa ravistaa rasiaa jossa on bambutikkuja, joista jokaiseen on kirjoitettu nnumero. Otetaan rasiasta putoavat tikku, katsotaan sen numero ja etsitään vastaava numero laatikostosta ja otetaan oma omikuji. Sain parhaan mahdollisen! Katsokaa nyt, tuokin että ”While you are riding on horse back, in high spirits, everybody will praise you”. O sai myös melko mukavan tekstin ja taittelimme omamme tarkasti talteen.

Ne jotka saavat epätyydyttävän ennustuksen sitovat sen puuhun tai tällaiseen varta vasten laitettuun telineeseen ja jättävät huonot asiat jälkeensä.

Tuolloin ensimmäisenä päivänä en vielä tiennyt että tulen haistamaan suitsukkeiden savua vielä monesti, sytyttämään itsekin sellaisia, kaipaamaan niiden tuoksua vaatteissa. Kolikoiden kilahdus kun ne heitetään ja toivotaan onnea ja kuka mitäkin, kaksi kertaa käsien taputus yhteen. Kuulen ja näen sen vieläkin, minä joka en usko oikein mihinkään ja samalla kaikkeen huomasin herkistyväni näissä  pyhissä paikoissa. Kauneudesta?

(Enkä minä ole tiennyt että minulla on 15 -vuotias poika joka tykkää luuhata temppeleissä. Joka sanoo ”äiti, tehdään tänään jotakin rauhallista” ja ehdottaa temppeleitä.)

 

Päällimmäisenä

Palasimme kotiin lauantai-iltana. Nyt olen rehellinen: en muista että olisi koskaan ollut noin haikeaa lähteä lomapaikasta pois. Muistelen että hiukan samalta tuntui ihan nuorena kun pääsi ensimmäisiä kertoja ylipäätään matkustamaan ilman vanhempia, kun kaikki oli aivan uutta ja todella jännää.

Minulta on jo kysytty monesti että no millainen se oli, se Japani. Huomaan etten osaa selittää, en osaa valita mitä kertoisin, kuinka paljon kertoisin mistäkin, miten muistaisin mainita kaikki ne kiinnostavat, liikuttavat, uskomattomat, jännittävät asiat joita näimme ja koimme. Haluaisin kertoa ihan kaiken – toisaalta en mitään, ettei se menisi ”rikki” tai ”pilalle”, tämä minun oma Japanini.

Mutta sittenkin: oman onnen jakaminen lisää onnea, niin uskon. Ehkä joku lukee kirjoituksiani ja päättää myös lähteä, että joku nauttii nojatuolimatkasta.

Kun olen kysyjille kertonut vaikutelmiani Japanista huomaan että melkein ensimmäiseksi sanon ihmiset. Ne kaikki ihmiset, niin ystävälliset ja auttavaiset ja kohteliaat ja tyytyväisen oloiset, onnellisen näköiset. Tajuan ettei todellisuus voi olla yksinomaan tuo, mutta tämä on yksi päällimmäisistä tunteistani: Japanissa on hyvä olla japanilaisten vuoksi.

Meille tarjottiin apua lukemattomat kerrat tilanteissa joissa emme vielä edes itse vielä huomanneet tarvitsevamme apua. Meille näytettiin tietä, meitä opastettiin venkoilevan automaatin kanssa, meitä vietiin kädestä pitäen (ihan oikeasti) oikeaan bussiin ja kaikenlaista.

Ja se ihmisten osoittama uteliaisuus, kysymykset siitä mistä tulemme, ihastuksen huokaisut, sellainen hiukan lapsenomainen kiinnostus. Suomi….se on niin kaukana! Mutta se on kaunis!

Muistan myös lämmöllä jokaista pienintäkin supermarkettikäyntiä, kun kassa kumarsi mennen tullen, katsoi silmiin, hymyili, otti totta tosiaan huomioon ja Palveli, sitoi pikkuruisimmankin ostoksen kauniisti, laittoi pussin solmuun ettei mitään vain putoa, kysyi lämmitetäänkö ruokaa, otanko puikot mukaan, tarvitsenko mukin tai muuta.

Toisten huomioiminen, tilan antaminen (niissä rajoissa kun se ahtaan paikan tullen on mahdollista!), hillitty käytös, ei puhelimeen kailotusta liikennevälineissä, ei tupakointia kaduilla, ei tönimistä ja rynnimistä (ruuhka on ruuhka mutta siinäkin voi liikkua monella tavalla). Kaipaan tuota jo. On jotenkin hassu yhdistelmä tämä: valtava ihmismäärä pienellä alueella, vähän tilaa, vähän aikaa, mutta siitä huolimatta olo että olisi maailman ainut asiakas, että tilaakin olisi enemmän kuin täällä.

Absurdia, epätodellista

Päivän oudoin olo: Lisa Ekdahl soi jossakin pikkukaupassa. Myyjä yritti rallatta mukana ruotsiksi. Toinen outo fiilis: eräällä kadulla Iidabashin nurkilla soi kaiuttimista ranskalaista chansonia, hanurimusiikkia oikein. Tiedän (ja näin) että alueella on paljon mm. ranskalaisia ravintoloita sun muuta mutta siitä huolimatta. Kuin kuussa olisi soinut Säkkijärven polkka. Ei sovi, ei tajua.

Voiko täältä muka lähteä?

Matkamme Japaniin alkoi jo tammikuussa. Silloin ostimme liput, aloimme suunnitella ja haaveilla. Sitä jatkui lähtöön asti, kutsukaamme sitä suunnitteluvaiheeksi.

Sitten on tämä matkavaihe, nämä kaksi ihanaa viikkoa täällä.

Huomenna palaamme takaisin. Siitä alkaa nähdäkseni matkamme pisin vaihe, kutsun sitä sulatteluvaiheeksi. Se voi kestää vaikka loppuikämme.

Tiedän että kaikki eivät voi ymmärtää miten yhtä matkaa suunnitellaan melkein vuosi ja sitten märehditään loputtomiin kotiin palattuakin. Anteeksi melodramaattisuuteni, mutta tämä on koskettanut minua ihmeellisen syvästi, olen jossakin määrin hämmästynyt siitä itsekin. En osaa ainakaan vielä täysin antaa nimeä sille mitä täällä on tapahtunut. En yritä mystifioida, ehkä tämä on taas sitä että mennään kauas katsomaan lähelle.

En ole koskaan ennen ollut kahta viikkoa yksin esikoiseni kanssa. Tai siis kaksin, niinhän me olemme. Olen täällä oppinut hänestä ja häneltä yhtä sun toista. Näitä asioita ei lue matkaoppaissa koska näillä ei ole kohteen kanssa mitään tekemistä.

Tänään on siis viimeine päivämme Tokiossa. Kun illalla enne nukkumaanmenoa katsoin hotellin ikkunasta näkyvää toimistorakennusta näin naisen tietokoneensa ääressä. Kun katson nyt, hän on taas siellä. Toivottavasti ei edelleen. Kadulla pusketaan jo salkkujen, matkalaukkujen, lastenrattaiden kanssa. Naapurihuoneen nainen on kälättänyt viidestä asti. Silloin iskin nyrkillä kahdesti seinää, se auttoi hetkeksi. Nyt en viitsi enää. Hänellä on selvästi paljon asiaa. Kohta kolme tuntia lähes tauotonta puhetta.

Ehkä söpö

Tämä on kyllä niin erilaista kuin Kiotossa, hyvä ihme että onkin. Ja niin erilaista kuin matkan alku Tokion toisella laidalla. Olen iloinen siitä että olemme saaneet tutustua jättiläisen eri osiin. Olisikohan niin että olemme nyt tutustuneet jättiläisen varpaisiin? Vai edes niin pieneen osaan tätä kaikkea?

O toivoi tälle päivälle ”jotakin rauhallista”. Onneksi meillä oli etukäteen hankitut liput Ghibli -museoon Mitakassa. Junan kyytiin ja tutustumaan. Pidimme kovasti. Kerron tästäkin tarkemmin mutta siis pidimme.

Emmekä ihan malttaneet viettää rauhallista päivää loppuun asti. Käyskentelimme toki puistossakin, mutta sitten taas sinne missä valot vilkkuu ja kaikki heiluu ja vispaa. Kunnon överissä on joku ihmeellinen taika. Kun tulee vastaan Halloween -hahmoja, gootti-Lolitoita ja kaikkea mistä ei edes tiedä, kun näkee yht äkkiä hawailaisbaarin jonka edessä on lainelaudat, sitten kuulee ranskalaista cancania, sitten näkee kaupan jonka nimi on Ehkä söpö….huh heijaa, tämä on Japania.

Lost in Translationin maisemissa

En malta nukkua. Ei tämä ole unettomuutta, tämä on innostusta. Onhan se eri asia lähteä aamulla ruuhkabussilla (heh, matkamme myötä ruuhkakin saa uudet mittasuhteet, kotona ei olekaan ruuhkaa vaikka niin olin luullut) töihin kuin tutustumaan maailmaan jonka näkee ensimmäisen kerran. Siksi varmaan pienet lapset heräävät kukonlaulunaikaan, hyväntuulisina, valmiina heti kaikkialle.

Tajusin että ikkunastamme näkyy puolet Tokyo Metropolitan Government Buildingista. Niskat olivat nyrjähtää kun eilen kävelimme sen ohitse. Huomasimme että sen kaikissa kulmissa vilkkuvat punaiset valot, kuten kaikissa muissakin korkeissa rakennuksissa. Tänään nousemme aamulla ensimmäiseksi sen korkeimmalle tasanteelle, 202 metriä, ja näemme toivottavasti Fujin. Pitäisi onnistua, on aurinkoinen päivä, tämäkin. Eilen näimme Fujin junan ikkunasta, mutta luuletteko että se riittäisi?

No niin siis, nyt olemme Lost in Translation -elokuvan maisemissa. Pitäisiköhän ostaa Suntory -viskiä? Shinjukun aseman sanotaan olevan maailman vilkkain. Eri lähteiden mukaan siellä pyötii päivittäin noin 2 miljoonaa ihmistä. Uloskäyntejä on useita, en ihmettele enää miksi netti on täynnä karttoja ja opastusvideoita auttamaan ulos, sisää, oikeaan paikkaan. Väärän exitin valinta saattaa johtaa monen kilometrin päähän aiotusta paikasta.

Shibya on lähellä, siellä on SE kuuluisa kadunristeys. Halauamme päästä katsomaan miten muurahaisihmiset joka suunnasta ylittävät kadut. Ajattelimme Harajukuaa myös. Eilisiltana kävimme vielä yhden kerran Akihabarassa vaikka aivan toisella puolella kaupunkia onkin. O halusi palata hakemaan yhdrn hänelle tärkeän ostoksen, joka oli jäänyt hautumaan harkinnan asteelle kun lähdimme Kyotoon. Palasimme siis, onneksi löysimme Electric Townista tämän pikkuruisen liikkeen, kadulta lähes pystysuoria portaita kahdeksanteen kerrokseen, tiskin takana sama mies jolla nypityt, violetit kulmakarvat, loistavan kohtelias palvelu kuten ihan kaikkialla, haluttu löytyi, takaisin kaupungin toiselle puolelle.

Taas Tokyossa

Shinkansen toi meidät Tokioon, tulimme Shinjukuun ja hotellille. Onneksi joku nainen tuli auttamaan valtaisalla asemalla kun näki meidän etsivän jotakin. Ja niin löytyi paikka mistä menee hotellin shuttle-bussi. Ei ole ensimmäinen kerta kun meitä on autettu. Melkein ei ehdi kuin hiukan vain ajatella että onkohan tämä oikea tie tai suunta, kun joku on jo viemässä sinua. Ja aina kysytään mistä ollaan (sanotaan että Suomesta sillä koko totuutta ei viiti alkaa sönkätä) ja aina vastataan että oooh ja se on kaukana.

Juomme tässä vesipullot tyhjiksi, sitten kaupungin syliin taas. On tämä ihanaa.

Reilu kurkku

Joka päivä saa ällistyä monta kertaa. Eilen eräässä tavaratalossa näin Reilu kurkku -kosmetiikkaa. Kotiin palattuani googlasin että niillähän on nettisivutkin. Näin myös valokuva-albumeita joiden kannet oli koristeltu tutuin siniristilipuin, siinä luki vielä Finns moneen kertaan. Pari päivää sitten ohitimme ravintolan jonka nimi oli Kissa Rokka. Googlasin sitäkin kotona koska kieltämättä alkaa epäillä silmiään. Paljon löytyi iloisten asiakkaiden kirjoituksia. Ja se Marimekko sitten kaikkialla joka päivä. Kangaskaupassa parhaalla paikalla metreittäin unikkoa ja muutakin, ihmisten päällä aivan ihania yhdistelmiä. Olen luullut etten erityisemmin pidä Marimekon vaatteista mutta taitaa olla etten ole nähnyt ennen miten niitä voi käyttää kivasti. Muumit näkyvät eväsboxien kansissa, pusseissa, vihoissa, sukissa jne. Kulman takana on joku kauppa jonka ikkunalla istuu jättiläis-Myy.

Bambuja, apinoita

Eilisaamuna junalla Arashiyamaan. Parinkymmenen minuutin päässä täysin erilaiset maisemat, lehtipuiden peittämät vuoret, alkava ruska. Temppeleitä, tietysti. Menimme joen ylitse ja metsään, kiipesimme apinapuistoon, jossa apinat kulkivat vapaina. Eikä se siis ollut mikään aidattu eläintarha vaan kun aluetta lähestyi, saattoi nähdä apinoiden istuvan siellä täällä puissa, maassa. Melkoista nousua, ylhäältä hienl näkymä Kiotoon ja niitä elukoita kaikkialla.

Sitten takaisin alas, bambumetsään kävelemään ja oi ihme, sellaisessa liikkuminen tuntuu taianomaiselta. Hiljenee ihan. Tuleeko japanilaisella samanlainen olo koivikossa?

Seuraavaksi menimme vanhanajan junan kyytiin, semmoinen ”romantic train” joka kulkee vain 25 km tunnissa ja jonka matkustajat olivat lähinnä eläkeläisiä, mutta eihän meillä ollut kiire, juna kulki aivan huikeissa maisemissa, vierellä joki ja putouksia, vesi aivan ihmeellisen vihreää, siellä laivoja joihin olisi päässyt matkaamaan, olisi voinut olLa liian jännää, kaksi tuntia veden pärskettä.

Nopealla junalla takaisin Kiotoon, O jäi kotiin, oli ollut niin reipas taas että ihmettelen ihan. Minulle ei mikään siitä, lähdin pariksi tunniksi kaupungin kaduille. Asuintalomme on hyvällä paikalla, rauhassa Gionin kadulla, mutta 10 min. päässä on jo isot tavaratalot sun muu jos niin toivoo.

Ja yhdeksältä lähdimme vielä Kodai-ji temppeliin, mikäs menmä, se on suunnilleen kadun toisella puolella, mäkeä ylös siitä vielä kohti vuoren rinnettä (ne suojaavat kaupunkia tälläkin reunalla). Syksyllä monissa temppeleisssä on iltavalaistus, enkä ihmettele miksi. Palaan asiaan valokuvien kanssa mutta tuolla koin yhden matkan hienoimmista asioista: bambumetsä, joka oli valaistu alhaalta päin, punaisia paperipäivänvarjoja avattuna siellä täällä puiden juurilla, nekin valaistu, ne näyttivät punaisilta lyhdyiltä. Bambut kohosivat korkealle, latvat nojasivat ylhäällä toisiinsa, meitä huimasi katsoa sinne muttei muutakaan voinut. Olimme elokuvassa, eikä siellä voinut puhua.

Fushimi Inari Taisha

Eilen kävimme Inarissa. Tarkoitan Fushimi Inarissa. Olin lukenut siitä eri lähteistä, katsellut kuvia ja yrittänyt kuvitella miltä loputon jono punaisia portteja voisi näyttää. Eihän se onnistunut, todellisuus oli taas ihmeellisempi, kauniimpi ja taianomaisempi.

Nousua, nousua, kuuma ja kostea sää, ei haittaa, metsän viileys ja aina välillä pieni hautausmaa, solisevia vesiputouksia, nousua ja taas nousua, punaiset portit jatkuvat, ketut kaikkialla vartioimassa.

Miten ihmeessä jaksoimme vielä illalla käydä manga -museossa? Niin vain jaksoimme, kovasti kun haluaa saa voimia ehtyneiden tilalle.

Vaikka säätiedotukset ovat toisin kertoneet, on ollut kuivaa, lämpötila parinkymmenen paremmalla puolella. Viime yönä ukkosti pitkään ja kovasti, satoi niin että uskoin tämän pikku talon lähtevän ajelehtimaaan. Ette usko miten tässä kuulee sateen ja ukkosen jyrinän, kun ikkunat ovat tällaiset, ovet ovat tällaiset, kattokin yhdestä nurkasta rautalangalla kiinni. Makasin tatamillani ja kuuntelin lotinaa, huomaan että sade on eri paikoissa erilaista.

Meillä on tälle päivälle suuret suunnitelmat. En ole vielä käynyt ulkona. Sade ei kuulu enää, paljonkohan vettä mahtaa olla kaduilla, pihassa?

Lämmin kohtu ja ulkoisia asioita

Tässä veikeässä pikku talossa on korkea neliskanttinen kylpyhuone. Lattia ja osa seinästä on hennon vaaleanpunaista kaakelia. Nurkassa on teräsamme, joka on puoliksi lattian alla. Tahtoo sanoa että se on kaksi kertaa syvempi kuin antaa ulkopuolelta olettaa. Se on neliönmuotoinen sekin, ja kun siellä istuu vettä kaulaan asti on kuin kohdussa. Ilmeisesti huoneen korkeuden ja tyhjyyden vuoksi jokainen tippuva vesipisara kaikuu ja moninkertaistuu.

Tietysti haluaisin viedä tästä maasta kotiin kaiken, mutta koska pitää olla kohtuullinen, olen ostanut kosmetiikkaa. En ole suurkuluttaja, mutta asia on niin kuin olin kuullutkin: täältä löytää erittäin korkealaatuista tavaraa kohtuulliseenkin hintaan. Ja tuotteita, joita ei ihme kyllä ainakaan toistaiseksi tuoda Eurooppaan.

Huomioita japanilaisten naisten ulkonäöstä:
Meikki on hyvin huomaamaton ja sävyt neuraaleja. Kauempaa katsottuna vaikuttaa siltä ettei mitään ehostusta olisikaan, lähempää huomaa että on, mutta huolella laittuna. Olen nähnyt matkani aikana aika paljon käsiä, ja havaintoni perusteella voin sanoa etten tähän mennessä ole nähnyt yksiäkään paikallisia kynsiä joissa olisi punaista lakkaa. Jos jotakin on, sävyt ovat hyvin neutraaleja. Sama pätee huuliin. Enimmäkseen luonnollisia, huomaamattomia sävyjä, yleensä kiiltäviä. Hiukset….no niin, koska minulla on kauhean ohut tukka olen kyllä jossakin määrin kateellinen. Hiusmallit ovat konservatiivisia, lyhyitä näkee äärimmäisen harvoin. Tärkeltä vaikuttaa saada tukka kiiltämään niin paljon kuin mahdollista. Tämän päättelen mainoksista, näkemistäni tuotteista ja noista tuhansista päistä jotka ohitseni kävelevät.

Nämä eivät ole matkani tärkeimpiä huomioita, mutta on asioita jotka huomaa heti. Senkin, että huonoryhtinen, ylipainoinen ihminen on yleensä aina turisti. Vaatteista haluan kirjoittaa niin paljon, että siihen on palattava ajan kanssa. Tänään ohjelmassa Fushimi Inari ja myöhemmin Manga-museo.

(En ole kirjoittanut teille paljon, ymmärrätte kyllä. Nyt katsellaan ja sulatellaan. Huomaan että olette lukeneet ja kommentoineet, kiitos kaikille. Tuntuu kivalta kun ruudun takana on joku.)

Perjantain kaksi koskettavinta

Perjantain kaksi vahvinta kokemusta:
Aivan ihmeellinen valo ja rauha ja hiljaisuus metsän rinteessä olevalla hautausmaalla. Paikka, johon poikkesimme Filosofien polulta tutustuttuamme Ginkakujin temppeliin. Miten sammal voi olla niin kaunista? Kuinka puiden juuret ovat täällä niin maan päällä ihankuin ne olisi koristeellisesti aseteltu siihen? Valo lehtipuiden välistä teki ihmeellisiä kuvioita haudoille. Ilmassa tuoksui savu (tästä kirjoitan vielä, se saattaa olla tuoksu jota tulen kaipaamaan koska se ei ole mitä tahansa savua) ja kasvillisuus.

Toinen aivan ihmeellinen kokemus, geishan kiireinen ohitus Pontocho – alueelle tuossa joen toisella puolella. Olimme tähän asti kohdanneet vain maikoja, oppilaita, heitä näkee todella paljon, tietyillä alueilla varsinkin. Sitten on naisia jotka ovat pukeutuneet kimonoihin syystä tai toisesta, heitä näkyy vielä enemmän. Kaikki ovat kauniita, jotkut aivat ”stunning” sanoisi englantilainen, mutta kun ensimmäisen kerran kohtasimme geishan (jos olen ymmärtänyt oikein, geiko olisi oikea sana Kyton alueella, pitää tutkia tämä) tuntuu kuin jokin harvinainen eläin olisi ohittanut.

Olin ajatellut että kun vaan näen valkoiset kasvot ja sen kaiken muun, otan kyllä kasapäin kuvia. Mutta kun geisha lähestyi katua, silmät maahan luotuina, välillä nosti katseensa vastaantulijoiden paikkeille…puisista kengistä kuului kopina, puku suhisi hänen kulkiessaan…sitä voi vain katsoa, myönnän että käännyimme katsomaan perään, otin kyllä sen kuvankin selkäpuolesta.

Vähän ajan kuluttua kulki kaksi geishaa ohitsemme, sama taianomainen tunnelma. Totiset valkoiset kasvot, huolellinen ehostus, kiiltävä musta tukka. Näimme miten amerikkalaiset kipittivät geishojen perässä, tunkeilivat kuvaamaan, puhuttelivat heitä, kerjäsivät samaan kuvaan.

Pää on niin täynnä ajatuksia etten tiedä oikein mitä sanoa ensin. Ehkä sen, että nukuin oikein hyvin tatamilla. Futon sopii minulle hienosti, selkäni voi parhaiten suht kovalla alustalla. Uni oli muutenkin syvää, vaikka pelkäsin että heräilen ääniin. Ikkunat ja ovet eivät nimittäin anna minkäänlaista eristystä. Hämmästyttävää sekin etten pelännyt mitään, vaikka meidän ulko-ovestamme pääsisi sisään luultavasti vain nojaamalla sitä vasten. (Se on tuossa kuvassa.) Se on liukuovi ja on siinä jonkinmoinen lukko, mutta tuskin vahvempi kuin päiväkirjassa joka minulla oli lapsena. Takaovesta pääsisi varmasti vielä helpommin, ikkunoista puhumattakaan. Mutta kuten sanoin, ei se tullut vakavasti otettavana mahdollisuutena mieleen. Kuten muutenkaan matkan aikana ei hetkeäkään ole ollut olo että pitäisi pelätä turvallisuutensa puolesta millään tavalla. Enkä usko että olisi kyse vain naiviudestani.

Eilisiltana kävelimme Gionin hämäriä, kapeita katuja, kävimme Yasaka Shrinellä joka oli valaistu. Minulla ei ole vielä näyttää sitä teille, mutta vannon että se on maaginen paikka. Tekee mieli heittäytyä shintolaiseksi ja käydä kolisuttamassa kelloja (eivät ne ole oikein kelloja, en osaa sanoa mitä mutta köyttä kiskotaan ja heilutetaan ja saadaan mölyä aikaan….oi voi, tahtomattani nyt latistan uskonnollisen rituaalin.) Alueella on useita rakennuksia ja portteja ja patsaita ja kaunista kaikkialla. En käsitä että sitä on alettu rakentaa jo vuonna 656.

Pesukone on pyörinyt loppuun, olen jo tehnyt munakasta japanilaisella suorakaidepannulla joka onkin hiivatin kätevä. Tänään on tihkuinen päivä, noin 18 astetta kuitenkin. Yritän saada O:n jalkeille (teinit on aina väsyneitä vaikka hän on kyllä tällä matkalla ylittänyt itsensä tuhannesti.) Ajattelin että täksi päiväksi sopisi ohjelmaan Ginkaku-ji. Sitä kutsutaan myös Hopeapaviljongiksi, vaikkei siellä kuulemma ole hopeaa missään. Mutta anna kun arvaan: siellä on ehkä hopeinen valo tai jotakin sellaista. Sieltä voimme kävellä Filosofin polkua kahden temppelin luo. Tai kolmen tai neljän. Eivät ne käymällä lopu. Ylipäätään tällä matkalla opittua: ei voi saada kuin pienen murto-osan kaikesta. Kannattaa siis keskittyä ottamaan se vastaan sen sijaan että huokailisi sitä mitä ei näe tai koe.

Pedattu

Shinkansen toi meidät Kiotoon, saimme avaimet kotiin ja käytännön ohjeita. Talomme makuuhuone on kolmen tatamin kokoinen (+vuodevaatteiden säilytyskaappi) ja olohuone neljän tatamin kokoinen. Sitten on pieni keittiö, kylpyhuone ja pesukone ulkona. Raput katolle jonne voi panna pyykit kuivumaan. Liukuovet kaikkialla. Ihanan hiljaista. Ei televisiota tai muuta mölyä.

Sain pedit tehtyä, nyt olemme viisi päivää kiotolaisia. Lähdemme varmaankin pian ulos. Asumme Gionissa ja joka nurkalla on kartan mukaan jotakin kiinnostavaa. Tulen luultavasti hulluksi koska kaikki on niin kaunista. Astiat, tatamit, futonit, talot, aurinko joka laski jo. Täällä tulee jo viideltä pimeää.

Taas on mentynähtytehty

Aloitimme tihkusateisen päivän hautausmaalta Yanakasta, ihan tässä vieressä. Saimme siellä kissaystävän, joka olikin tosi sitkeä. Seurasi meitä naukuen pitkän tovin.
Lisää hautausmaita, pyhiä paikkoja, vaatimattomia asuintaloja, kouluja, joissa pihalla voimistelutunti menossa.
Sitten Tokion kansallismuseo, myönnän, ei läheskään kaikkea sieltä. Ihailin O:ia koska hän ihaili näkemäänsä.
Ja sitten uudelleen Yorikamomen kyytiin, Odaiballe, Miraikan tiedekeskus oli auki kuten pitikin, näimme Androidit, kuvan nainen pantiin puhumaan myös suomea minun äänelläni, voi riemua, voi ihmetteleviä koululaisia!
Ja näimme Asimon, alimmassa kuvassa oleva robotti. Se osaa yhtä sun toista.

Päivän Muumi

Muumit hyökkää silmille päivittäin moneen kertaan. Marimekkoa näkyy samoin. Kasseja, paitoja, kännykänkuoria.

Terveiset New….eiku

Ajoimme Yorikamomella (kuskiton juna, ajaa melko utopistisissa maisemissa) Odaiban tekosaarelle mennäksemme Miraikan -tiedekeskukseen. Paikka on kiinni tiistaisin. Ensi kerralla varmistan. Ei tullut mieleenkään, koska kaikki vaikuttaa olevan koko ajan auki.

Palaamme Miraikaniin toiste, Yorikamome -kyyti on varmasti parhaimmillaan pimeällä. Näimme sentään tutunnäköisen patsaan…

….ja tunsimme vaihteeksi itsemme pieniksi.

Päivän Muumi

Eilisen Muumi -havainnot:
Muumi -kahvila jonka pöydissä siellä täällä istui ihmisen kokoisia Muumeja, ja joiden seurassa ihastuneet asiakkaat kuvasivat toisiaan. Tarjoilijan Myy -nuttura, Hattivatti -kääröt joissa luki selvällä suomella ”naminami munkki”…(en tiedä mitä se oli).

Muumi -kalentereita monissa liikkeissä, vihkoja, kyniä, sukkia…

Mörkö -avaimenperä nuoren miehen selkärepussa roikkumassa.

Tultiin äsken Akihabarasta. Valoa, mölyä, animea, mangaa, tekniikkaa, värejä, ääniä, sähköä, roolivaatteita, figuureja, filmejä.

Halutaan uudestaan joku päivä. Kamerasta loppui akku, räävin kuvia tabletilla (kaikki jotka postaan matkan päältä), törmättiin suomalaisiin, nähtiin Muumeja, ostin ukkelin sadalla jenillä. Olisin halunnut Shin-chan -figuurin mutten vielä löytänyt.

O seisoi ja selasi pitkään, ei vielä ostanut. Kuten sanoin, me palaamme.

Anteeksi mikä tämä on

Onko tällaisia muualla kuin Japanissa? Taas yksi näitä ”onpa hyvä ajatus” – juttuja.
Mihin nimittäin tuuppaa äiti pienen vauvan kun menee vessaan? Lattialle? (Melkein voisi siihenkin, on niin puhdasta). Vessakopin nurkassa oleva istuin tulee apuun kun kädet loppuvat.

Talo, sen vieressä talo, jonka vieressä talo

Olin hiukan sitä mieltä etten välittäisi Tokyo Sky Toweriin..mutta O tahtoi niin kovin, ihan hirmuisesti. Olen ollut ennenkin korkealla, mutten koskaan näin suuren kaupungin päällä. Fujia ei näkynyt samusumun takia. Se oli ainut pettymys.

Kätevää

Non niin siis… onhan se aika ihana ja kätevä! Etenkin arvostan lämmitettyä istuinta. Vasta hyvin lyhyen Japanin -kokemukseni perusteela minulla on tunne että täällä on ajateltu kaikkea. Kaikki ne keksinnöt ja järjestelyt ja käytännöt jotka ovat olemassa siksi että asiat sujuisivat ja ettei tulisi noloja tilanteita (ajattelen tässä asemien Fare Justment -koneita vaikkapa).

Kello on kuusi. Heräsin puoli tuntia sitten toiseen päivääni Japanissa. Hotellin yhdeksännestä kerroksesta voi nähdä vastapäisissä taloissa kovasti liikettä. Suurkaupunki lähtee liikkeelle, niin mekin.

Helppoa, selkeää

Kaikki on mennyt niin helposti ja sulavasti. Laskeuduimme tänä aamuna klo 7 Naritaan, tulimme Keisei Skylinerilla hotellille, jätimme laukut koska emme saaneet huonetta. Ostimme automaatista Suica -kortit (ladattava matkakortti juniin ja metroon etc.), ajoimme Uenoon, pyörimme puistossa sun muuta.

Saimme hotellihuoneen klo 14, lepäsimme, suihkut sun muuta. Pian lähdemme jonnekin.

Tämä kaikki pikaisesti todettuna, syvemmin myöhemmin. Koko ajan näkee uutta jännää, erilaista, kaikki on hyvin puhdasta, toimivaa, helppoa ja selkeää.

Kanpai (kippis) vihreällä teellä hyvälle alulle!

Ne jotka lähtevät aikaisin

….ehtivät istua tylsistyneinä Brysselin kentällä ja ottaa kuvia jalkapallopelistä. Viiden minuutin päästä tiedän mistä portilta lähtee lento…Wieniin.

 

 

 

Paljonko siellä on nyt kello?

Matkamme jälkeen tiedän varmasti senkin miten juuri minä reagoin aikaeroon. Belgian ja Japanin välillä on 7 tunnin ero. Kun nyt kirjoitan tätä puoli kuudelta illalla, on Japanissa kello jo puoli yksi yöllä. Kun laskeudumme Naritaan on kello Tokiossa hiukan yli seitsemän aamulla. Päässäni se on silloin 7 tuntia vähemmän. Toivon että aivokapasiteettini riittää ”keskiyöllä” ainakin seuraaviin toimintoihin:

– löytämään tien Keisei Skyliner -junan lähtöpaikalle (olemme valinneet sen lukuisista vaihtoehdoista, sillä se vie meidät hienosti parin minuutin päähän hotellistamme)

– tajuamaan nousta oikeassa paikassa pois junasta (edellyttäen että olemme ylipäätään oikeassa junassa)

– löytämään hotelli (Sen pitäisi olla helppoa. Surffauksenkin kuulemma pitäisi olla ja vuorikiipeilyn.)

Jos hotellissa noudatetaan ilmoitettuja sääntöjä niin emme saa huonetta ennen kuin klo 14. Jos näin on, pitänee notkua ja nuokkua jossakin. Ehkä näytämme säälittäviltä ja saamme huoneen välittömästi.

No niin. Väsymystä siis luultavasti tiedossa. Mahtaako auttaa jos on luonnostaan aamuherääjä ja ylipäätään sekunnissa hereillä -tyyppi? Entä miten paljon mahtaa haitata että on myös tyyppi joka ei juuri koskaan ole onnistunut nukahtamaan lentokoneessa ja joka havahtuu hyttysen huokaisuun? Onko lentomatkaa tuskaa kun kaikki muut nukkuvat ja minä pälyilen kelloa? Meneekö ensimmäinen päivä kohteessa pilalle aikaerokooman vuoksi? Entä ensimmäinen oikea yö? Kieriskelenkö hotellin hikisissä lakanoissa kunnes ne kiristyvät umpisolmuksi ympärilleni? (Tänään kuvaan kuuluu viereisessä sängyssä hymyillen nukkuva poikani O.)

Mitä mukaan

Pakkaaminen on täydessä vauhdissa. Lähdemme kevyesti, sen olen vannonnut. Tunnen suurta tyydytystä siitä että ylipäätään tulen toimeen pienellä määrällä tavaraa, enkä vain tule toimeen, vaan nautin enemmän niin. Selkeää, yksinkertaista, kevyttä. Tietää missä mikäkin on, löytää hakemansa, mahtuu pikkuriikkiseen japanilaliseen hotellihuoneeseen, voi täyttää laukut tuliaisilla….

Mitä mukana siis äidillä ja pojalla kahden viikon Japanin -matkalla?

Ei matkalaukkua, vain suuri kassi (jossa on pyörät alla ja kahva vetämistä varten ja johon tarvittaessa mahtuu valmistajan mukaan 142 litraan tavaraa). Punnitsin äsken, tavaramme painavat 16 kiloa. Laukun paino tyhjänä 4 kiloa joten matkatavarat 12 kiloa. Lisäksi meillä on pieni lentolaukku joka on nyt lauantain menomatkalla vielä lähes tyhjä. Minulla olkalaukku (kamera, passit, rahat, paperit etc.), pojalla pieni reppu, siellä kirja ja pikku evästä.

Asumme ensin neljä yötä hotellissa Tokiossa. Hotellissa on pesukoneet jos on tarvetta. Seuraavassa kohteessamme Kiotossa (viisi yötä) asumme vuokraamassamme talossa, jossa on pesukone myös. Samoin on matkan viimeisen osuuden hotellissa Tokiossa (vielä neljä yötä.)

Asiaa voi lähestyä ainakin kahdella tapaa:

”Minähän en lähde lomamatkalle pyykkäämään”.

”Mitä järkeä on raahata kaameaa määrää vaatteita mukanaan varsinkin kun lomaan liittyy paljon siirtymiä?”

Ehkä arvaatte että minun ääneni saa alempi vaihtoehto. Siksikin, että kokemuksesta tiedän käyttäväni joka tapauksessa muutamia samoja vaatteita koko ajan. Ei ole vaiva eikä mikään pyöräyttää koneellinen (tai pestä nyrkkipyykkiä). Sitä paitsi minä ainakaan en ole koskaan käyttänyt japanilaista pesukonetta, lukenut japanilaisia ohjeita moiseen käyttämiseksi. Sehän voi olla vaikka miten hauskaa! Jos hyvin käy on ehkä pakko ostaa kokonainen uusi garderobi kun kaikki kutistuu nukenvaatteiksi!

Niin että mitä siinä kahdessatoista kilossa sitten on?

Vaatteita, lähinnä. Lämpötilan kohteessamme pitäisi pysytellä koko kahden viikon ajan 15-22 asteen nurkilla. Silti mukana on myös hiukan ”varmuudenvuoksivillaa” ja tietysti villasukat, joita ilman en lähde yhtään mihinkään. Mielestäni vaatteita on hyvin maltillisesti, tiedän silti että siinäkin on liikaa. Pojalla on yhdet ainoat kengät jotka ovat siis jalassa jo matkalla, minulla on kassissa kumitossut ja jalassa Desert bootsit. Ei olla menossa yökerhoon joten eiköhän noilla. Sitä paitsi aiomme olla täysin avoimesti turisteja (emme voisi henkeäkään tietysti kuviella että joku sekoittaisi meidät paikallisiin) joten antaa palaa, turisti saa näyttää lähes miltä hyvänsä.

Mukana on myös hiukan tekniikkaa eli kamera ja sen objektiivit, tabletti ja puhelimet. Kaikkiin laturit. Lisäksi kolme adaptoria, koska verkkojännite Japanissa on 100 V. Kirjan ottaisin, jonkun muunkin kuin matkaoppaan, mutta nyt ei ole mitään käsillä. Ajattelin ottaa käsityön. (Japanissa on muuten herrrrkullisia lankoja. Niitä saatan hankkia, ehkä saan malli-ideoitakin). Enpä ole ennen kutonut Kiotossa. Talossamme ei ole televisiota, ihanaa! Tokion hotelleissa on tv ja kuvittelen helposti että illat kuluvat väsyneenä hihitellessä ohjelmille ja mainoksille (sitten kun paikallinen vessa on jo naurettu loppuun ja kaikki nappulat paineltu.)

Ja sitten otan tämän suuren Marimekko -kassin (armeijakassin sisällä siis matkan ajan) jonka uskon olevan kätevä esim. ruokakauppareissuilla ja vaikka juuri sen pyykin kanniskelussa…Sitä paitsi tuntien japanilaisten innostuksen Marimekkoa kohtaan, tuotahan voi kiipelitilanteissa käyttää vaikka keskustelunavaajana!

Mukana on myös hiukan kosmetiikkaa mutta todella vähän. En muutenkaan käytä paljon mitään. Hotelleissa on kuulemma aina yltäkylläisesti ihania pikku pulloja pesuaineita ja sellaista, ja jos aivan välttämättä jotakin alkaisi kaivata niin uskoisin löytyvän kaupasta.

Tavaraa siis maltillisesti, luotan vuosi vuoden jälkeen enemmän siihen että vähän on tarpeeksi.

Matkustamisesta ylipäätään

Olen sen ikäinen että olen luonnollisestikin elänyt ajan jolloin ei ollut matkapuhelimia, tietokoneita eikä langattomia verkkoja, ei pankkikortteja eikä yhteistä valuuttaa. Kyllä silloinkin matkustettiin eikä se sujunut ollenkaan hullummin. Toisaalta ei voinut edes kuvitella miten se muutenkaan voisi sujua. Käveltiin matkatoimistoon juttelemaan virkailijan kanssa ja varattiin matka. Vaihdettiin valuuttaa, mentiin minne nyt ikinä mentiinkään (lähinnä seuramatkoille Eurooppaan, muu tuntui olevan vain seikkailijoille ja uhmapäille), syötiin ruokia joita ei ollut ennen edes nähty ja lähetettiin postikortti kotiin. Matkan jälkeen vietiin filmirulla kehitykseen, viikon päästä haettiin kuvat. Kuukauden kuluttua saatettiin kokoontua yhteen matkaporukan kanssa, heijastaa seinälle jonkun ottamat diat ja kohottaa matkakohteesta ostetusta pullosta tehdyt drinkit.

Tavallaan kaipaan sitä. Ainakin se oli hienoa että matkustaminen tuntui erityiseltä.

Olen tehnyt kaikki Japanin -matkaamme koskevat järjestelyt itse. En mainitse tätä siksi että se nykypäivänä olisi mikään uroteko. Haluan vain kiinnittää huomionne siihen miten maailma todellakin on pienentynyt, tietyllä tapaa ”kaikkien käsillä”, avoin, kummallisen ”tuttu” niiltäkin osin kuin se edelleen on meille täysin vieras. Koulu opettaa, tiedotusvälineet kertovat, ihmiset matkustavat enemmän kuin koskaan ennen, jakavat näkemäänsä. Hotellivertailut netissä, sohvasurffaus, asunnonvaihdot, loma-asunnon vuokraaminen yksityiseltä – kaikki tämä on paitsi mahdollista myös yleistä. Matkailu on arkipäiväistynyt. Myös seikkailumatkat, sellaiset joita ennen pidettiin lähinnä tutkimusmatkoihin verrattavina. Alkaa olla vaikea keksiä kohdetta joka olisi täysin uusi, jossa joku tutun tuttu ei olisi jo käynyt, enkä nyt pidä ihanteena että nimenomaan tällainen kohde olisi löydyttävä. Minulla on paljon nähtävää joka tapauksessa. En ole käynyt edes Kanarian saarilla tai Teneriffalla, en Euroopan ulkopuolella ensinkään.

Tämä kaikki huomioonottaen olen onnellinen siitä että koen näin suurta innostusta ja aivan lapsellista uteliaisuutta Japania kohtaan. Monet ovat siellä(kin) käyneet jo moneen kertaan, joillekin se on aivan arkinen työmatkakohde kerran kahdessa kuussa. Olen varannut lennot jo tammikuussa, majoitukset huhtikuussa ja koko tämän ajan siitä asti olen tutustunut kohteeseen lukien, katsoen, kuunnellen. Niille joissa tämä mahdollisesti herättää hilpeyttä haluan sanoa: olet ehkä nähnyt ”kaiken”, mutta mitä muistat, mitä opit itsestäsi? Nykyaikana tulee joskus tunne että olisi jotenkin naivia olla innostunut ja tietämätön.

Matkailun käytännön puoleen palatakseni: Olen monessa asiassa vanhaan ja entiseen kallellani mutta jos paperikartat ja lukuisat matkaopaskirjat voi (ainakin osittain) korvata jotenkin…kiitos teknologia, kaikki nykyajan mahdollisuuden käyttöön! Olen ladannut tabletin täyteen Japani -sovelluksia (innoissani mm. karttojen ja oppaiden off-line -toimintakyvystä). Laukussa jota kannan retkillämme tulee joka tapauksessa olemaan kamera ja kolme objektiivia, sateenvarjo, juomapullo, muistikirja (sen on oltava paperia!), rahat ja muut kortit ja vehkeet. Jokainen gramma vähemmän on plussaa. Rutistuneen ja repeilleen kartan kääntely kadunkulmissa saa minun puolestani jäädä muille jos perille löytää muillakin keinoilla. Minulla alkaa sitä paitsi olla todellisia ongelmia nähdä kärpäsenpaskan kokoisia pisteitä ja kirjaimia. Tabletin näytöllä kartta kasvaa sormenpään kosketuksella.

Minulla on siis ladattuna lukuisia karttoja, puhuva sanakirja, Tokion metro- ja junakartta hakuineen, asemien pohjapiirustuksia, tietoa nähtävyyksistä ja paljon muuta. Mutta koska en luota mihinkään täysin, mukana on myös pieni vihko, jossa tärkeimmät asiat paperilla.

Olen saattanut juuri luoda kuvan itsestäni matkailijana joka pelaa varman päälle, haluaa tietää kaiken etukäteen, tutkii ja varmistelee…ja se onkin  totta, osittain. Uskon nimittäin että suunnittelusta ja ”varotoimista” huolimatta eksymme (vahingossa tai tahallamme), että eteen tulee tilanteita joihin emme ole varautuneet, joita emme ymmärrä ja joista pitää vain jollakin tavalla selviytyä. Minulla ei ole tuntiohjelmaa, ei edes päiväohjelmaa ja kaiken suhteen olen joustava. En silti välitä lähteä Japaniin vain haahuilemaan ja odottamaan että kohtalo järjestää käytännön asiat ja heittää vielä nähtävyydet eteen kaupan päälle.