Paljonko siellä on nyt kello?

Matkamme jälkeen tiedän varmasti senkin miten juuri minä reagoin aikaeroon. Belgian ja Japanin välillä on 7 tunnin ero. Kun nyt kirjoitan tätä puoli kuudelta illalla, on Japanissa kello jo puoli yksi yöllä. Kun laskeudumme Naritaan on kello Tokiossa hiukan yli seitsemän aamulla. Päässäni se on silloin 7 tuntia vähemmän. Toivon että aivokapasiteettini riittää ”keskiyöllä” ainakin seuraaviin toimintoihin:

– löytämään tien Keisei Skyliner -junan lähtöpaikalle (olemme valinneet sen lukuisista vaihtoehdoista, sillä se vie meidät hienosti parin minuutin päähän hotellistamme)

– tajuamaan nousta oikeassa paikassa pois junasta (edellyttäen että olemme ylipäätään oikeassa junassa)

– löytämään hotelli (Sen pitäisi olla helppoa. Surffauksenkin kuulemma pitäisi olla ja vuorikiipeilyn.)

Jos hotellissa noudatetaan ilmoitettuja sääntöjä niin emme saa huonetta ennen kuin klo 14. Jos näin on, pitänee notkua ja nuokkua jossakin. Ehkä näytämme säälittäviltä ja saamme huoneen välittömästi.

No niin. Väsymystä siis luultavasti tiedossa. Mahtaako auttaa jos on luonnostaan aamuherääjä ja ylipäätään sekunnissa hereillä -tyyppi? Entä miten paljon mahtaa haitata että on myös tyyppi joka ei juuri koskaan ole onnistunut nukahtamaan lentokoneessa ja joka havahtuu hyttysen huokaisuun? Onko lentomatkaa tuskaa kun kaikki muut nukkuvat ja minä pälyilen kelloa? Meneekö ensimmäinen päivä kohteessa pilalle aikaerokooman vuoksi? Entä ensimmäinen oikea yö? Kieriskelenkö hotellin hikisissä lakanoissa kunnes ne kiristyvät umpisolmuksi ympärilleni? (Tänään kuvaan kuuluu viereisessä sängyssä hymyillen nukkuva poikani O.)

Advertisement

Mitä mukaan

Pakkaaminen on täydessä vauhdissa. Lähdemme kevyesti, sen olen vannonnut. Tunnen suurta tyydytystä siitä että ylipäätään tulen toimeen pienellä määrällä tavaraa, enkä vain tule toimeen, vaan nautin enemmän niin. Selkeää, yksinkertaista, kevyttä. Tietää missä mikäkin on, löytää hakemansa, mahtuu pikkuriikkiseen japanilaliseen hotellihuoneeseen, voi täyttää laukut tuliaisilla….

Mitä mukana siis äidillä ja pojalla kahden viikon Japanin -matkalla?

Ei matkalaukkua, vain suuri kassi (jossa on pyörät alla ja kahva vetämistä varten ja johon tarvittaessa mahtuu valmistajan mukaan 142 litraan tavaraa). Punnitsin äsken, tavaramme painavat 16 kiloa. Laukun paino tyhjänä 4 kiloa joten matkatavarat 12 kiloa. Lisäksi meillä on pieni lentolaukku joka on nyt lauantain menomatkalla vielä lähes tyhjä. Minulla olkalaukku (kamera, passit, rahat, paperit etc.), pojalla pieni reppu, siellä kirja ja pikku evästä.

Asumme ensin neljä yötä hotellissa Tokiossa. Hotellissa on pesukoneet jos on tarvetta. Seuraavassa kohteessamme Kiotossa (viisi yötä) asumme vuokraamassamme talossa, jossa on pesukone myös. Samoin on matkan viimeisen osuuden hotellissa Tokiossa (vielä neljä yötä.)

Asiaa voi lähestyä ainakin kahdella tapaa:

”Minähän en lähde lomamatkalle pyykkäämään”.

”Mitä järkeä on raahata kaameaa määrää vaatteita mukanaan varsinkin kun lomaan liittyy paljon siirtymiä?”

Ehkä arvaatte että minun ääneni saa alempi vaihtoehto. Siksikin, että kokemuksesta tiedän käyttäväni joka tapauksessa muutamia samoja vaatteita koko ajan. Ei ole vaiva eikä mikään pyöräyttää koneellinen (tai pestä nyrkkipyykkiä). Sitä paitsi minä ainakaan en ole koskaan käyttänyt japanilaista pesukonetta, lukenut japanilaisia ohjeita moiseen käyttämiseksi. Sehän voi olla vaikka miten hauskaa! Jos hyvin käy on ehkä pakko ostaa kokonainen uusi garderobi kun kaikki kutistuu nukenvaatteiksi!

Niin että mitä siinä kahdessatoista kilossa sitten on?

Vaatteita, lähinnä. Lämpötilan kohteessamme pitäisi pysytellä koko kahden viikon ajan 15-22 asteen nurkilla. Silti mukana on myös hiukan ”varmuudenvuoksivillaa” ja tietysti villasukat, joita ilman en lähde yhtään mihinkään. Mielestäni vaatteita on hyvin maltillisesti, tiedän silti että siinäkin on liikaa. Pojalla on yhdet ainoat kengät jotka ovat siis jalassa jo matkalla, minulla on kassissa kumitossut ja jalassa Desert bootsit. Ei olla menossa yökerhoon joten eiköhän noilla. Sitä paitsi aiomme olla täysin avoimesti turisteja (emme voisi henkeäkään tietysti kuviella että joku sekoittaisi meidät paikallisiin) joten antaa palaa, turisti saa näyttää lähes miltä hyvänsä.

Mukana on myös hiukan tekniikkaa eli kamera ja sen objektiivit, tabletti ja puhelimet. Kaikkiin laturit. Lisäksi kolme adaptoria, koska verkkojännite Japanissa on 100 V. Kirjan ottaisin, jonkun muunkin kuin matkaoppaan, mutta nyt ei ole mitään käsillä. Ajattelin ottaa käsityön. (Japanissa on muuten herrrrkullisia lankoja. Niitä saatan hankkia, ehkä saan malli-ideoitakin). Enpä ole ennen kutonut Kiotossa. Talossamme ei ole televisiota, ihanaa! Tokion hotelleissa on tv ja kuvittelen helposti että illat kuluvat väsyneenä hihitellessä ohjelmille ja mainoksille (sitten kun paikallinen vessa on jo naurettu loppuun ja kaikki nappulat paineltu.)

Ja sitten otan tämän suuren Marimekko -kassin (armeijakassin sisällä siis matkan ajan) jonka uskon olevan kätevä esim. ruokakauppareissuilla ja vaikka juuri sen pyykin kanniskelussa…Sitä paitsi tuntien japanilaisten innostuksen Marimekkoa kohtaan, tuotahan voi kiipelitilanteissa käyttää vaikka keskustelunavaajana!

Mukana on myös hiukan kosmetiikkaa mutta todella vähän. En muutenkaan käytä paljon mitään. Hotelleissa on kuulemma aina yltäkylläisesti ihania pikku pulloja pesuaineita ja sellaista, ja jos aivan välttämättä jotakin alkaisi kaivata niin uskoisin löytyvän kaupasta.

Tavaraa siis maltillisesti, luotan vuosi vuoden jälkeen enemmän siihen että vähän on tarpeeksi.

Matkustamisesta ylipäätään

Olen sen ikäinen että olen luonnollisestikin elänyt ajan jolloin ei ollut matkapuhelimia, tietokoneita eikä langattomia verkkoja, ei pankkikortteja eikä yhteistä valuuttaa. Kyllä silloinkin matkustettiin eikä se sujunut ollenkaan hullummin. Toisaalta ei voinut edes kuvitella miten se muutenkaan voisi sujua. Käveltiin matkatoimistoon juttelemaan virkailijan kanssa ja varattiin matka. Vaihdettiin valuuttaa, mentiin minne nyt ikinä mentiinkään (lähinnä seuramatkoille Eurooppaan, muu tuntui olevan vain seikkailijoille ja uhmapäille), syötiin ruokia joita ei ollut ennen edes nähty ja lähetettiin postikortti kotiin. Matkan jälkeen vietiin filmirulla kehitykseen, viikon päästä haettiin kuvat. Kuukauden kuluttua saatettiin kokoontua yhteen matkaporukan kanssa, heijastaa seinälle jonkun ottamat diat ja kohottaa matkakohteesta ostetusta pullosta tehdyt drinkit.

Tavallaan kaipaan sitä. Ainakin se oli hienoa että matkustaminen tuntui erityiseltä.

Olen tehnyt kaikki Japanin -matkaamme koskevat järjestelyt itse. En mainitse tätä siksi että se nykypäivänä olisi mikään uroteko. Haluan vain kiinnittää huomionne siihen miten maailma todellakin on pienentynyt, tietyllä tapaa ”kaikkien käsillä”, avoin, kummallisen ”tuttu” niiltäkin osin kuin se edelleen on meille täysin vieras. Koulu opettaa, tiedotusvälineet kertovat, ihmiset matkustavat enemmän kuin koskaan ennen, jakavat näkemäänsä. Hotellivertailut netissä, sohvasurffaus, asunnonvaihdot, loma-asunnon vuokraaminen yksityiseltä – kaikki tämä on paitsi mahdollista myös yleistä. Matkailu on arkipäiväistynyt. Myös seikkailumatkat, sellaiset joita ennen pidettiin lähinnä tutkimusmatkoihin verrattavina. Alkaa olla vaikea keksiä kohdetta joka olisi täysin uusi, jossa joku tutun tuttu ei olisi jo käynyt, enkä nyt pidä ihanteena että nimenomaan tällainen kohde olisi löydyttävä. Minulla on paljon nähtävää joka tapauksessa. En ole käynyt edes Kanarian saarilla tai Teneriffalla, en Euroopan ulkopuolella ensinkään.

Tämä kaikki huomioonottaen olen onnellinen siitä että koen näin suurta innostusta ja aivan lapsellista uteliaisuutta Japania kohtaan. Monet ovat siellä(kin) käyneet jo moneen kertaan, joillekin se on aivan arkinen työmatkakohde kerran kahdessa kuussa. Olen varannut lennot jo tammikuussa, majoitukset huhtikuussa ja koko tämän ajan siitä asti olen tutustunut kohteeseen lukien, katsoen, kuunnellen. Niille joissa tämä mahdollisesti herättää hilpeyttä haluan sanoa: olet ehkä nähnyt ”kaiken”, mutta mitä muistat, mitä opit itsestäsi? Nykyaikana tulee joskus tunne että olisi jotenkin naivia olla innostunut ja tietämätön.

Matkailun käytännön puoleen palatakseni: Olen monessa asiassa vanhaan ja entiseen kallellani mutta jos paperikartat ja lukuisat matkaopaskirjat voi (ainakin osittain) korvata jotenkin…kiitos teknologia, kaikki nykyajan mahdollisuuden käyttöön! Olen ladannut tabletin täyteen Japani -sovelluksia (innoissani mm. karttojen ja oppaiden off-line -toimintakyvystä). Laukussa jota kannan retkillämme tulee joka tapauksessa olemaan kamera ja kolme objektiivia, sateenvarjo, juomapullo, muistikirja (sen on oltava paperia!), rahat ja muut kortit ja vehkeet. Jokainen gramma vähemmän on plussaa. Rutistuneen ja repeilleen kartan kääntely kadunkulmissa saa minun puolestani jäädä muille jos perille löytää muillakin keinoilla. Minulla alkaa sitä paitsi olla todellisia ongelmia nähdä kärpäsenpaskan kokoisia pisteitä ja kirjaimia. Tabletin näytöllä kartta kasvaa sormenpään kosketuksella.

Minulla on siis ladattuna lukuisia karttoja, puhuva sanakirja, Tokion metro- ja junakartta hakuineen, asemien pohjapiirustuksia, tietoa nähtävyyksistä ja paljon muuta. Mutta koska en luota mihinkään täysin, mukana on myös pieni vihko, jossa tärkeimmät asiat paperilla.

Olen saattanut juuri luoda kuvan itsestäni matkailijana joka pelaa varman päälle, haluaa tietää kaiken etukäteen, tutkii ja varmistelee…ja se onkin  totta, osittain. Uskon nimittäin että suunnittelusta ja ”varotoimista” huolimatta eksymme (vahingossa tai tahallamme), että eteen tulee tilanteita joihin emme ole varautuneet, joita emme ymmärrä ja joista pitää vain jollakin tavalla selviytyä. Minulla ei ole tuntiohjelmaa, ei edes päiväohjelmaa ja kaiken suhteen olen joustava. En silti välitä lähteä Japaniin vain haahuilemaan ja odottamaan että kohtalo järjestää käytännön asiat ja heittää vielä nähtävyydet eteen kaupan päälle.

Nippon Ginko

Miten kaunista raha voi olla! Pystynkö antamaan sitä ostosten vastineeksi? (Enköhän!)