Matkustustyyleistä

Emme ole koskaan ennen matkustaneet koko perheellä vieraaseen maahan. Nyt en tarkoituksella ota huomioon matkoja Ranskaan tai Suomeen, sillä kyseessä on meille tutut paikat, ja vaikka olisikin kyseessä uusi paikka, niin olemme aina tienneet mitä odottaa, miten toimia jne.

Emme siis oikeastaan tienneet millaista tällä meidän porukalla on mennä jonnekin, missä kaikki on toisin, kielestä alkaen.

Hyvin nopeasti paljastui (ei ihan yllätyksenä)  että meissä on tavallaan kaksi ”leiriä”. Minä ja esikoinen, sitten taas puolisoni ja kuopus.

Kun liikkuu kaksin ei huomio hajoa koko ajan ryhmän muihin jäseniin. Mitä enemmän on väkeä matkassa, sitä enemmän tulee tilanteita joissa yksi haluaa sitä, toinen tätä, yksi toivoo tuonne, muut eivät. Aina jonkun on päästävä vessaan, just nyt.

Jatkuvasti kuikuillaan taakse/sivuille missänemuutnyton, vähän väliä odotetaan sitä joka jää katsomaan jotakin kiinnostavaa (mitä muut eivät ole edes huomanneet).

J menee sinne tänne, ehkä kokeilee toista reittiä. Kiitos siitä. Olemme nähneet sellaista mitä ei näkisi jos menisi aina samasta. Välillä tekee mieli sanoa että mene sinä kuule ihan mistä haluat, minä menen tästä koska varmuudella tiedän mihin tästä pääsee ja olen väsynyt ja haluan jo kotiin. Omaksi ansiokseni lasken sen, että muistan täsmälleen mistä pääsee mihinkin jos olen siitä jo kerran kulkenut. Siitäkin on etua! On suorastaan hämmentävää miten hyvin muistan edelliseltä matkalta reittejä isoissa kaupungeissa.

Tämä on kuluttavaa, en kiellä. Tämä on kuitenkin (hyvin) monella tavalla antoisaa. Mikä riemu siitäkin, että pojilla synkkaa välillä paljon paremmin kuin kotona, että nauramme perheen kesken enemmän kuin aikoihin.

Yksin matkustamisessa olisi puolensa. Tietysti huonotkin. Huomio itsestäni: kun mukana on muita aikuisia minusta tulee helposti tyyppi joka ei ”tiedä yhtään” mihin pitäisi kääntyä, mihin mennä tai edes mitä haluan. Mistä ulos, mistä sisään, mikä suunta. Otan liian henkilökohtaisesti kun ensin esittelen jonkin paikan/asian muille (ehkä jonkun itselleni tärkeän, ehkä ihan supersuosikin tai lempipaikan), eikä se herätäkään muissa mitään reaktioita, ainakaan toivomiani. Usein homma menee jotenkin pieleen. Paikka on (poikkeuksellisesi) kiinni, lopullisesti suljettu tai se on jossakin ihan hiton muualla eli olen väärässä.

Mutta silloin kun olen yksin kaipaan sitä miten voi jakaa muiden kanssa kokemansa ja näkemänsä. Ymmärrän täysin sitä nuorta ressumatkaajaa joka pysäytti minut eilen Kinkaku-jin luona. Hän näytti kamerastaan kuvaa sinertävästä liskosta jonka oli juuri vanginnut kameraansa. ”I just wanted to share this with someone” hän sanoi, ja katselin kaikki lilskokuvat. Sitten hän meni matkamuistomyymälään ja minä perheeni luokse.

Koko perheen matka antoi mutta kyllä se ottikin. Itselleni vaikeinta kestää on se että muut ovat niin huonoja heräämään ja valmistautuminen kestää. (Kun olin esikoiseni kanssa kaksin hän käyttäytyi ihan toisin!). Tämän postauksen kuvat ovat Tjukijin kalatukku/-torialueelta Tokiosta, jonne jokainen asiasta todella kiinnostunut menee aikaisin. Siis todella aikaisin. Me olimme paikalla silloin kun paikkoja jo suljettiin. Hitto ja paska, mutta oli siellä kaikkea jännää nähtävää silti, vaikka itse päätoiminta oli jo päivältä ohitse.

Advertisement