Ei kai Tokiosta voi sanoa mitään kaiken kattavaa. Voin todeta: osaan kulkea siellä, alueet ovat päässäni jonkunlaisessa järjestyksessä, olen nähnyt paljon ”tärkeimmistä nähtävyyksistä” – mitä silläkin sitten ikinä halutaan sanoa.
Mutta Tokio on jättiläinen, enkä edelleenkään ole nähnyt kuin jättiläisen varpaan.
Kaikkea on paljon, siis aivan älyttömän, ylitsevuotavan paljon. Ihmisiä, tavaraa, rakennuksia. Joka ikisessä suunnassa on jotakin, alla päällä sisällä, kuin ulottuvuuksia olisi enemmän kuin kolme. Lisätään äänet, valot, tuoksut.
Mutta silti. Kaikki on sujuvaa, helppoa, kaikkeen on ratkaisu. Kaikki toimii, apua saa. Toistan itseäni, mutta tämä jäi jo ensimmäisellä matkalla päähäni päällimmäiseksi kotiinviemisiksi.
Täällä on niin hyvä olla. Luin yhdestä kirjasta että Japani on helppo maa ”herkille ihmisille”, tai miten se nyt siinä sanottiinkin. Tarkoitettiin sitä että ihmiset ennakoivat, ovat tuntokarvat pystyssä, (siksi ei törmäillä?). Se on kohteliaisuutta mutta ei ihan vain sitä. Toisten huomioonottamista, toisten kunnioittamista – siitä lienee kysymys.
Eikä koskaan tule tunne että olisit tollo turisti (vaikka olisitkin) joka ei tajua mitään eikä osaa käyttäytyä. Me mokaamme, he pyytävät anteeksi. Monta kertaa. Sumimasen, sumimasen, suuumiiimaaseeen.
Olen oppinut jotakin uutta joka päivä. Ihmettelen kaikkea ja googlaan vastauksia. Tiedän jo yhtä ja toista siitä miten rakennetaan maanjäristykset silmällä pitäen ja selvitin miksi ikkunoissa on kärjellään seisova punainen kolmio. Eilisiltana lautalla Odaibasta Asakusaan istuin ihan hiljaa ja tuijotin rannan taloja. Ensi katsomalta näkee vain kaamean palapelin, eri kokoisia ja eri muotoisia taloja mielivaltaisesti. Kuin joku olisi ottanut talot käteen kuin noppakuutot, ravistanut sitten kiivaasti ja viskannut ne ympäri Tokiota.
Kun katsoin pitkään, aloin nähdä rytmiä. Rakennusten väritys on yksitoikkoisuudessaan rauhoittava. Lukuisat valomainokset ja sinne tänne jääneet vanhemmat rakennukset maustavat maisemaa. Lukemattomat elämisen kerrokset, junarata siellä täällä, rullaportaita kaikkiin suuntiin, portaita, talojen katoilla tyypilliset pömpelit (vesisäiliöitä, ilmastointiin liittyviä vehkeitä…)…silmäni alkavat levätä siinä mikä ensimmäisellä matkalla ja ensimmäisinä päivinä näytti lähinnä ankealta.
En oikeastaan halua tietää, mutten voi välttyä kysymykseltä: mihin kaikki roskat ja jäte Tokiosta viedään? Mitä sille tapahtuu? Paljonko sitä on….?
Matka Japaniin 
kati
kierrätyksestä kuulin sellaisen hassun yksityiskohdan, että se on vaikeaa siksi, että japanilaiset harvoin kokevat mukavaksi tarjota omia retkujaan tai romujaan muiden riesaksi. se on hieman häpeällistä. antaessaan omia vaatteitaan eteenpäin tulee samalla paljastaneeksi sisäpuoltaan, kotiaan, liikaa itseään.
sama ihminen kertoi että hän lajittelee paperit, lehdet ja pahvit omiksi kasoikseen, jotka sitten nyöritetään narulla kiinni. ilta jos toinenkin on kulunut pinotessa ja paketoidessa. ja rusetti päälle. ja melkein pitää harjata syksyn lehdistä liat pois ennen niiden laittamista läpinäkyvään roskapussiin.
TykkääTykkää
meri, uskon tuon ihan täysin. Roskien lajitteluun tutustuimme mekin oikein tarkasti. Meille korostettiin miten tärkeää kaikki siihen liittyvä on. Lajiteltava oikein, vietävä ehdottomasti oikeaan paikkaan ja oikeaan aikaan.
TykkääTykkää
Muinoin kun tulin Bangkokista ajattelin vain jätettä päällimmäisenä- tuntui niin turhalta kierrättää ja lajitella Suomessa kun tajusi mikä määrä ihmisiä siellä paineli menemään välittämättä mitään sellaisesta- ja mikä määrä ihmisiä samalla tyylillä eleli ja elelee ylipäätään Aasiassa.
Silti olisin valmis luulemaan, että japanilaiset olisivat tässä pidemmällä.
Nämä sun matkapohdinnat ovat iskeviä, tykkään ja kiitän.
TykkääTykkää
Liivia, Kiitos. Tätä kaikkea on jotenkin ihmeenvaikea kirjoittaa. paljon jo ihan teknisiä ongelmia koko ajan. Yritän aina kun jaksan, ehdin ja pystyn…
TykkääTykkää